Kun valvontakomission puheenjohtaja kenraalieversti Andrei Zdanov lokakuussa 1944 saapui Suomeen, hänen ensimmäisiä tehtäviään oli varmistaa maan pysyminen rauhallisena. Liittoutuneiden kilpajuoksu Berliiniin oli alkanut, eikä Moskova halunnut Suomeen sellaisia levottomuuksia ja vastarintapesäkkeitä, joista jo alkoi olla ensimmäisiä kokemuksia muun muassa Baltiasta.
Zdanov tuli kaiken lisäksi maahan, jonka järjestelmän ja henkisen ilmapiirin venäläiset tunsivat kovin huonosti. Muistissa olivat monet edellisten vuosien virhearviot, niistä pahimpana talvisota 1939- 1940.
Suomalaiset eivät silloin olleetkaan nousseet hallitustaan vastaan eivätkä liittyneet O. W. Kuusisen johtaman Terijoen hallituksen kannattajiin, vaikka vuoden 1918 kokemusten perusteella sellaista oli Moskovassa odotettu.
Varovainen Zdanov
Valvontakomission puheenjohtaja joutui tästä syystä toimimaan varovaisesti. Hänelle annettuihin tehtäviin kuului Suomen suojeluskuntajärjestön lakkauttaminen, mutta juuri suojeluskuntiin koskeminen sai venäläiset epäröimään. Suojeluskunnat kun voisivat nostattaa suomalaisia vastarintaan, mitä ei suinkaan haluttu.
Pelko näytti aiheelliselta erityisesti siksi, että suojeluskunnista oli Neuvostoliitossa sotavuosina tullut eräänlainen suomalaisen vastarinnan symboli. Kesällä 1944 Moskovassa oli suorastaan suunniteltu kaikkien suojeluskuntalaisten internointia Suomelta edellytetyn ehdottoman antautumisen yhteydessä.
Zdanov esiintyi Helsingissä isännän äänellä heti alusta lähtien, mutta suojeluskuntien lakkauttamisasiassa hän eteni aluksi tunnustellen. Neuvotellessaan ensi kerran pääministeri Urho Castrénin kanssa hän tyytyi lähinnä kyselemään, kuuluivatko suojeluskunnat lakkautettavien järjestöjen listalle. Syyskuussa Suomelle sanellun välirauhansopimuksen 21. artikla kun velvoitti Suomen lakkauttamaan "hitleriläismieliset eli fasistiset" järjestöt.
Pääministeri totesi, etteivät suojeluskunnat tällä listalla olleet, koska Suomen hallitus ei pitänyt niitä välirauhansopimuksen määritteleminä järjestöinä. Hallitus oli jo syyskuun lopussa lakkauttanut järjestöt, joita se katsoi lakkautusartiklan määräysten tarkoittavan. Näitä olivat mm. Akateeminen Karjala-Seura (AKS) ja Isänmaallinen kansanliike (IKL).
Lakkautusvaatimus
Suomessa toki ymmärrettiin neljännesvuosisadan ajan toimineen suojeluskuntajärjestön olevan vaarassa sodasta irtautumisesta syntyneessä uudessa tilanteessa. Järjestön pelastamiseksi suunniteltiin pelastusoperaatiota, jossa suojeluskunnat olisi muutettu eräänlaiseksi miliisijärjestöksi. Ennen kuin näitä suunnitelmia ehdittiin toteuttaa, Zdanov kuitenkin toimi.
Hän kävi lokakuun loppupuolella Moskovassa saamassa lisäohjeita. Tällä matkalla oli ilmeisesti todettu Suomen pysyneen välirauhansopimuksen jälkeenkin rauhallisena. Mitään merkkejä organisoidusta vastarinnasta ei ollut näkynyt; asekätkentähän ei vielä ollut paljastunut. Mitään syytä viivytellä suojeluskuntien lakkauttamisessa ei siis näyttänyt olevan olemassa.
Valvontakomission puheenjohtaja toimitti Suomen hallitukselle 30. lokakuuta päivätyn ukaasin, jossa selväsanaisesti vaadittiin suojeluskuntajärjestön pikaista lakkauttamista. Zdanovin perustelut olivat kahtalaiset. Lakkautusvaatimusta perusteltiin sekä Suomen armeijan demobilisaatioon että välirauhansopimuksen "fasistiartiklaan" vetoamalla.
Presidentti C.G. Mannerheimille osoittamassaan kirjeessä Zdanov nimittäin väitti, että suurin osa Suomen asevoimista luovutetaan demobilisaation yhteydessä suojeluskunnille, mihin se jää salattuna, mutta sotilaallisesti järjestettyinä suojeluskunnan aluemuodostelmina, jotka millä hetkellä tahansa ovat valmiina tarttumaan aseisiin. Tämän lisäksi suojeluskunnat olivat Zdanovin tulkinnan mukaan hitleriläis- (fascistis-) tyyppinen sotilaallinen ja poliittinen järjestö, joka oli lakkautettava 7. marraskuuta mennessä.
Mannerheim protestoi
Suomen hallituksen liikkumavara valvontakomission puheenjohtajan uhkavaatimuksen edessä oli noissa oloissa olematon. Siitä huolimatta Mannerheim ei jättänyt reagoimatta vaatimukseen. Hän lähetti Zdanoville 1. marraskuuta päivätyn kirjeen, jossa hän selkeästi kumosi väitteet, joiden mukaan välirauhansopimus olisi edellyttänyt suojeluskuntien lakkauttamista.
Välirauhansopimuksen mukaan Suomen armeija oli saatettava 1.1.1939 mukaiseen vahvuuteen. Mannerheim saattoi todeta, että tuona aikana suojeluskuntajärjestö oli olemassa puolustusvoimien elimellisenä osana. Näin ollen järjestön säilyttämistä ei voitu pitää pyrkimyksenä säilyttää sota-ajan armeija. Mannerheim muistutti myös valvontakomission puheenjohtajaa, että Suomen suojeluskunnat olivat syntyneet jo vuonna 1917, ja että suojeluskuntalaisia oli tuhansittain niissäkin joukoissa, jotka olivat Pohjois-Suomessa taistelemassa Adolf Hitlerin joukkoja vastaan. Väite suojeluskuntien hitleriläistyyppisyydestä oli siten perusteeton.
Mannerheim tiesi luonnollisesti protestinsa pelkäksi muodollisuudeksi. Jo päivää ennen kirjeensä kirjoittamista hän oli Mikkelissä pidetyssä hallituksen esittelyssä antanut eduskunnalle esityksen laiksi suojeluskuntajärjestöstä annetun lain kumoamisesta.
Eduskunta käsitteli esityksen nopeimmassa mahdollisessa aikataulussa niin, että laki voitiin hyväksyä kolmannessa käsittelyssä jo 3. marraskuuta. Mannerheim vahvisti tämän suojeluskuntien lakkautuslain vielä samana päivänä. Hallinnollisin toimin järjestettiin niin, että koko laaja suojeluskuntajärjestö lopetti toimintansa 6. marraskuuta eli Zdanovin antamaan määräaikaan mennessä.
"Naispuolinen suojeluskunta"
Suojeluskuntien lakkautusprosessiin liittyi myös toinen näytös. Lotta Svärd -järjestö oli toiminut suojeluskuntien sisarjärjestönä vuodesta 1921. Suojeluskuntien tultua lakkautetuksi lottajärjestö halusi varmistaa toimintansa jatkuvuuden muuttamalla sääntöjään niin, että niistä poistettiin kaikki viittaukset suojeluskuntiin.
Operaatio oli täysin turha, sillä valvontakomission ajatuksenjuoksu kulki täysin toista rataa. Marraskuussa siellä huomattiin, että suojeluskuntien lakkautuksesta huolimatta "naispuolinen suojeluskunta" jatkoi edelleen toimintaansa.
Uudeksi pääministeriksi 17. marraskuuta nimitetty J. K. Paasikivi sai ensimmäisiä päiviä pääministerinä ollessaan kirjeen valvontakomission varapuheenjohtajalta kenraaliluutnantti Grigori Savonenkovilta . Tämä muistutti esimiehensä Zdanovin vaatineen suojeluskuntajärjestön lakkauttamista hitleriläismielisenä ja fasisminluontoisena järjestönä. Valvontakomission hämmästykseksi "suojeluskunnan välittömän tai välillisen johdon ja vaikutuksen alaisia tai suojeluskuntaa avustamaan tarkoitettuja järjestöjä" kuten Lotta Svärdiä ei ollutkaan lakkautettu. Valvontakomissio ilmoitti odottavansa aivan lähipäivinä ilmoitusta myös lottajärjestön lakkauttamisesta.
Suomen hallituksen liikkumavaraa tällaisen vaatimuksen edessä kuvaa Paasikiven päiväkirjamerkintä: "Ikävä asia, mutta mitä sille voi!"
Valtioneuvosto lakkautti Lotta Svärd ry:n 23. marraskuuta 1944.
Lakkautuksen tausta
Mitkä olivat ne suojeluskunta- ja lottajärjestön synnit, joiden tähden ne oli valvontakomission venäläisjäsenten vaatimuksesta lakkautettava?
Yksi syy periytyi jo vuodelta 1918. Suojeluskunnat olivat tuolloin olleet keskeinen tekijä estettäessä Neuvosto-Venäjän tukeman vallankumouksen onnistuminen Suomessa. Tämä tosiasia muistettiin Moskovassa, ja erityisesti Neuvostoliittoon siirtyneet suomalaiset emigranttikommunistit jaksoivat muistuttaa suojeluskuntien roolista punakapinaa kukistettaessa. Vuonna 1944 kysymys oli siis revanssista.
Suojeluskuntien rooli oli korostunut myös kautta 1920- ja 1930-lukujen vasemmistokumousta vastustaneena voimana. Suojeluskunnilla ja lotilla oli ollut merkittävä tehtävä suomalaisen puolustustahdon ja -kunnon kasvattajana, mikä oli näkynyt niin talvi- kuin jatkosodankin aikana. Tämäkin tiedettiin ja muistettiin vallan hyvin Moskovassa. Niinpä venäläisillä oli syytä epäillä, että suojeluskunnat voisivat toimia suomalaisten sotilaallisen ja henkisen vastarinnan sytyttäjinä.
On myös syytä muistaa, että syyskuun 1944 välirauhansopimuksen tavoitteena oli sitoa Suomi poliittisesti ja taloudellisesti mahdollisimman kiinteästi Neuvostoliittoon. Siksi sopimukseen sisällytettiin määräykset sotakorvauksista, alueluovutuksista ja sotaan syyllisten tuomitsemisesta. Sotakorvauksilla taattiin Suomen talouselämän riippuvuus Neuvostoliitosta. Alueluovutuksilla - ja Porkkalan tukikohdan vuokrauksella - taattiin Suomen sotilaallinen alistaminen, ja sotaan syyllisten tuomitsemisella oli tavoitteena poistaa sodanaikainen poliittinen johto maan johtopaikoilta. Oli täysin selvää, etteivät suojeluskuntien ja Lotta Svärdin kaltaiset järjestöt sopineet sellaiseen Suomeen, joka syksyllä 1944 oli Moskovan tavoitteena.
Leimaaminen onnistui
Leimaaminen hitleriläismieliseksi tai fasistiseksi koski aikanaan pahoin suojeluskuntalaisiin ja lottiin. Aina ei ymmärretty, että kysymyksessä oli neuvostokäytäntöön kuulunut terminologia, jossa tällaisilla määrittelyillä tarkoitettiin periaatteessa kaikkea kommunisminvastaista toimintaa. Leimaaminen onnistui Suomessa niin hyvin, että suojeluskunnista ja lotista lakattiin käytännössä puhumastakin lähes puoleksi vuosisadaksi saati, että näiden aikanaan merkittävien järjestöjen perinteen vaalimisesta olisi huolehdittu.
Vasta kun suojeluskunta- ja lottajärjestöjen lakkauttamista vaatinut Neuvostoliitto vuorostaan 1991 lakkautettiin, Suomessa näiden järjestöjen merkitys on noussut avoimeksi puheenaiheeksi.
Kirjoittaja on Turun yliopiston poliittisen historian dosentti.
MIKKO UOLA
