Komission nimitysprosessi on ajanut Euroopan unionin poliittiseen luottamuskriisiin. Kriisiä ei tulisi vähätellä sanomalla, että prosessi on edennyt sopimuksen kirjaimen mukaan ja että parlamentti valmistautui vain käyttämään sopimukseen perustuvaa tehtäväänsä. Kysymyksessä on syvä poliittinen kriisi.
Nizzan sopimuksen perusteella komission nimittäminen on mahdollista vasta, kun Euroopan parlamentti on sen kokonaisuutena hyväksynyt. Jokainen komissioon esitetty henkilö joutuu parlamentin komiteoiden kuultavaksi. Kuulemisten avulla parlamentti päättelee, ovatko komission jäsenet kelvollisia tehtäväänsä. Se hyväksyy tai hylkää komission kokonaisuutena.
Nimitysprosessissa on kyse poliittisesta luottamuksesta. Mutta kun Suomessa hallituksen luottamus testataan välikysymyksillä pitkin vaalikautta, Euroopan unionissa komission - eräällä tavalla EU:n hallituksen - luottamus todetaan etukäteen. Luottamus on voimassa koko parlamentin viisivuotisen toimikauden. Kesken kautta parlamentti voi osoittaa epäluottamusta komissiolle vain todettujen väärinkäytösten, ei poliittisten syiden takia.
Komission kokoaminen on vaikea palapeli
Parlamentin luottamus komissioon on tärkeä osa ns. instituutioiden välistä tasapainoa EU:ssa. Komissio ja parlamentti joutuvat työskentelemään yhteistyössä. Komissio ei vain vastaa uuden lainsäädännön liikkeelle panemisesta, vaan on velvollinen antamaan parlamentille kertomuksia ja selvityksiä. Parlamentti on myös avainasemassa unionin talousarvion hyväksymisessä.
Komission ja parlamentin viisivuotiset toimikaudet on kytketty toisiinsa. Parlamentin vaalin tuloksena käynnistyy komission kokoaminen. Mutta komission koostumus heijastelee jäsenmaiden poliittista tilannetta, ei suoraan parlamenttivaalin tulosta. Jäsenvaltioilla on nimittäin oikeus antaa nimet, joista komissio koostuu. Komission puheenjohtajan on pelattava niillä palasilla, jotka se saa jäsenmailta.
Hän rakentaa palapelin, jossa ulottuvuuksia on lukuisa määrä. Koostumuksen on otettava huomioon poliittiset voimat, suurten ja pienten maiden tasapaino, uusien ja vanhojen jäsenmaiden edut, pohjoisen ja etelän intressit sekä ehdotettujen komission jäsenten kokemus ja osaaminen. Tämä ei ole helppo tehtävä. Kaiken lisäksi palapeli ei toimi, jos yksikin osa ei löydä paikkaansa. Nyt se osa oli Rocco Buttiglione .
Buttiglionen tapauksessa korostuvat arvot. Hänen edustamansa konservatiiviset katoliset arvot synnyttivät parlamentissa voimakkaan vastareaktion. Katolisen maailman konservatiiviset elementit ovat EU:ssa voimistuneet laajenemisen seurauksena. Arvojen törmääminen on varmastikin jäänyt pysyväksi ulottuvuudeksi unionin toimintaan. Unionin jäsenmaiden arvopohja pirstoutuu jäsenmäärän kasvaessa. Voi vain kuvitella minkälaisiin arvokiistoihin päädytään, kun ja jos Turkki joskus on EU:n jäsen.
Komission puheenjohtajaksi nimetty José Manuel Durao Barroso ratkaisi ongelmansa vetämällä palapelinsä pois. Hänen komissionsa nimityksen torjuminen olisi mahdollisesti johtanut komission nimitysprosessin käynnistymiseen alusta alkaen uudelleen, palaamista lähtöruutuun. Se olisi saattanut merkitä jopa uuden puheenjohtajan etsintää.
Barroson uskottavuus ja arvovalta olisivat olleet mennyttä. Vielä huonompi vaihtoehto olisi ollut, että hän olisi voittanut pienen ja poliittisesti yksipuolisen enemmistön turvin. Komission ja parlamentin suhde olisi tuskin koko viisivuotiskauden aikana palautunut luottamukselliseksi.
Kaikkien aikojen lehmänkauppa?
Barroson valitsema vaihtoehto ei sekään ole helppo. Hänen on löydettävä uusi ratkaisumalli jo esittämiensä vaihtoehtojen tilalle. Parlamentille ei kelvannut ehdotus salkkujen vaihdosta, ei lupaus siitä, että Barroso itse toimisi Buttiglionen päällystakkina, ei Buttiglionen salkun keventäminen eikä uuden viraston perustaminenkaan. Barroso voi tulla parlamentin eteen listalla, jossa Buttiglionen nimi on, vain jos syntyy kaikkien aikojen lehmänkauppa.
Nimitysprosessi avasi poliittisia juopia parlamentin sisälle. Sosialistiryhmä näkee Barroson ratkaisun voittona itselleen. Konservatiivit taas olisivat olleet valmiita hyväksymään nimityksen. Kahden suurimman ryhmän välillä on nyt jännite, joka ei kovinkaan helpolla laukea. Se on väkevästi läsnä, kun Barroso kokoaa uutta palapeliään. Parlamentin on nyt vaikeaa hyödyntää sitä kiistatonta poliittista voittoa, jonka se sai.
Kriisin ratkaisutavasta riippuu, mikä vaikutus sillä on unionin toimintaan. Vakavin vaikutus on, että uuden viisivuotiskauden käynnistyminen viivästyy. Romano Prodin komissio jatkaa toimitusministeriönä siihen asti, kunnes ratkaisu löytyy. Se ei kuitenkaan voi ryhtyä uusiin lainsäädäntöaloitteisiin eikä muutenkaan käynnistää uudistushankkeita. Se ei voi ottaa hoitaakseen suuria asioita. Suurten asioiden hoitaminen puolestaan edellyttää vahvaa komissiota ja etenkin voimakastahtoista puheenjohtajaa.
Barroso tietää, että arvovalta ja luottamus ovat avainulottuvuudet. Härkäpäinen tapa puolustaa komissiotaan parlamentin kanssa käydyssä taistelussa viittaa siihen, että hän on korostanut arvovaltaansa. Tiukkuudella hän luultavasti tavoitteli arvovaltaa ja myös riippumattomuuttaan. Mutta menettelytapa johti umpikujaan.
Tiukkuuden korostamisen taustalla on myöskin tosiasia, että Barroson on pelattava korteilla, jotka hän sai jäsenmailta. Hän tiesi, että mahdollisuus siihen, että Italia suostuisi vaihtamaan ehdokastaan, oli olematon. Nyt hänellä on kaksi mahdollisuutta: joko hän tukeutuu jäsenvaltioihin tai hän kuuntelee nöyrästi parlamenttia. Todennäköisesti hän tukeutuu jäsenmaihin. Lopultakin hänen on saatava Italialta uusi nimi.
Vaihtoehtoja on kaksi: joko ehdokas itse vetäytyy tai että Italia vaihtaa oman ehdokkaansa. Vaihtoehtoina ovat esillä olleet esimerkiksi ulkoministeri Giulio Tremonti , entinen komission jäsen Emma Bonino tai nykyinen kilpailukomissaari Mario Monti .
Huippukokous ratkaisijaksi
Paljon riippuu viikonloppuna kokoontuvan Eurooppa-neuvoston, siis EU:n huippukokouksen epävirallisista keskusteluista. Tämä foorumi on avainasemassa, kun pyritään avaamaan Italialle kasvot säilyttävää mahdollisuutta vaihtaa alkuperäinen ehdokkaansa. Tässä prosessissa saattaa aueta koko asetelma. Huippukokous voi opastaa Barrosoa tekemään muutoksia salkkujen jakoon ja salkkujen koostumukseen.
Periaatteellisesti suurin vaikutus kriisin ratkaisemisessa saattaakin olla, että hallituksille siirtyy avainrooli sen laukaisemisessa. Komission koostumus muuttuisi tässä tapauksessa jäsenvaltioiden painostuksesta.
Tällä tavalla uusittu ehdotus Barroson nimissä ei varmastikaan herätä luottamusta parlamentissa. Se pitäisi Barroson arvovallan vähäisenä ja vaikeuttaisi komission ja parlamentin yhteistoimintaa. Jäsenvaltiot kohdistaisivat varmasti parlamentin jäseniin melkoista painostusta ratkaisun hyväksymiseksi.
Muitakin salkkuja ehkä vaakalaudalle
Parlamenttipainotteisessa ratkaisumallissa Barroso joutuisi nöyrtymään tosiasioiden edessä. Ennen muuta hän joutuisi kokoamaan komissionsa parlamentin sisäisen poliittisen kiistelyn olosuhteissa. Se saattaa edellyttää suurempaakin remonttia. Liipasimelle saattavat joutua ainakin Hollannin, Tanskan, Latvian ja Unkarin ehdokkaat. Heihin kaikkiin kohdistui kritiikkiä kuulemisten yhteydessä.
Komissio on unionin toiminnan moottori. Kun moottori yskii, pysyy vauhti hitaana ja nykivänä. Kuitenkin haasteet ovat mittavat. Komission rivakkaa otetta tarvitaan vakaus- ja kasvusopimuksen uudelleen virittämisessä, Lissabonin strategian vauhdittamisessa ja uuden budjettisopimuksen läpiviennissä. Lainsäädäntöohjelma on ollut pysähdyksissä jo puolisen vuotta. Prodin komissio muuttui toimitusministeriöksi jo keväällä, kun parlamentti lopetti työnsä ja siirtyi vaalikampanjaan.
Kirjoittaja on Jean Monnet -professori ja Jean Monnet -keskuksen johtaja Turun yliopistossa.
ESKO ANTOLA
