Pääkirjoitus

Evan Penttilän kalikka kalahti

Vaikka tasavallan presidenttiä ei enää ympäröi yhtä pyhä yhteiskunnallinen kajoamattomuus kuin Urho Kaleva Kekkosen vuosikymmeninä, instituution kriittinen arviointi aiheuttaa yhä yliherkkyysreaktioita. Sen sai Elinkeinoelämän valtuuskunnan Evan johtaja Risto E. J. Penttilä tuta yrittäessään avata keskustelua presidentti Tarja Halosen tavasta hoitaa korkeaa virkaa (HS 25.4.).

Kuvaava oli Sdp:n puoluesihteerin Eero Heinäluoman ärtyminen. Hän leimasi Penttilän puheenvuoron käsittämättömäksi hyökkäykseksi Halosta vastaan ja arveluttavaksi puuttumiseksi presidentinvaaliin. Rivien välistä saattoi lukea kehotuksen Evalle sensuroida palkollisensa esiintymisiä, elleivät tämän näkemykset vastaa elinkeinoelämän käsityksiä.

Penttilän esittämä arvostelu on kieltämättä suorasuokaista ja johtopäätökset osin kovin yltiöpäisiä. Poleemisuuden ja tahdikkuuden rajat natisevat liitoksissaan, kun istuvan presidentin maailmanparannusintoa aletaan pitää uhkana Suomen turvallisuudelle ja hänelle osoitetaan tylysti kahta vaihtoehtoa: joko luopua vallasta tai lähteä talosta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Edustuksellisen demokratian kannalta Penttilän esiin nostama aihe on periaatteellisesti tärkeä ja ajankohtainen. Halosen toimikausi on ohittanut puolimatkan. On parahultaista tehdä välitarkastelu muinkin perustein kuin gallup-kyselyillä, jotka ovat suitsuttaneet Haloselle alusta pitäen tasaisen korkeaa kannatusta.

Toinen näkökohta liittyy uuteen perustuslakiin. Se tuli voimaan samana päivänä, jolloin Halonen neljä vuotta sitten astui ensimmäisenä naisena Suomessa presidentin virkaan. Nyttemmin maassa on pidetty eduskuntavaalit, ja hallitusvalta on vaihtunut. On saatu tuoreita aineksia tarkastella erityisesti presidentin ja valtioneuvoston valtasuhteiden toimivuutta.

Perustuslain mukaan presidentti johtaa ulkopolitiikkaa yhteistoiminnassa valtioneuvoston kanssa. Penttilä pitää säädöstä "valuvikana", jonka pulmallisuus on alkanut viime aikoina realisoitua. Jos kaksoisjohtajuuteen liittyy hallituksen harjoittaman realistisen ja presidentin edustaman idealistinen ulkopolitiikan ristiriita, tilanne on todella huolestuttava.

Halonen on suuntautunut edeltäjiään aktiivisemmin kansainvälisen oikeudenmukaisuuden, tasa-arvon ja ihmisoikeuksien ja rauhan kysymyksiin. Vähemmän häntä on nähty Suomen vientikaupan edistäjänä maailmanmatkoilla Martti Ahtisaaren tapaan tai pitämässä Mauno Koiviston tyyliin yllä henkilökohtaisia suhteita suurvaltajohtajiin.

Väärin on väittää, ettei Halosen toiminta vaikkapa ILO:n globalisaatiotyöryhmän tai YK:n vuosituhannen huippukokouksen puheenjohtajana tuottanut maallemme positiivista mainetta. Presidentin ydinvastuut liittyvät kuitenkin Suomen ulkosuhteisiin, kansalliseen turvallisuuteen ja asemaan puolustusvoimien ylipäällikkönä, ei inhimillisyyden maailmanlaajuisten ongelmien tunnistamiseen.

Kiusallinen oire perustehtävien hämärtymisestä on Halosen suhtautuminen Suomen jalkaväkimiinoihin. Jos presidentin mieltymys globalistiseen ulkopolitiikkaan alkaa tuottaa lisää kansallisesti yhtä kestämättömiä linjauksia, kertaalleen kuopattu vaatimus presidentinvallan parlamentarisoinnin loppuun viemisestä voi hyvinkin herätä henkiin.