Ulkoministeriö mielletään usein eliittiministeriöksi, jossa työskennellään kylmä cocktaillasi vasemmassa kädessä ja johon tavallisen kansalaisen on vaikea saada suhdetta. Sen tehtävistä tunnetuimpia lienevät valtiovierailujen järjestäminen tai katastrofiavun antaminen Suomen kansalaisille.
Todellisuudessa suurlähetystöjen tehtävät maailmalla ovat paljon luultua monipuolisemmat. Yrityselämän ja poliittisen johdon kannalta niiden verkostot ovat usein elintärkeitä. Ministeriö tekee työtä myös Suomi-kuvan kehittämiseksi.
Suuret yritykset omaavat toki suoria kontakteja alansa toimijoihin. Kansainvälisen kaupan monimutkaisten säännösten viidakossa on yritysten kuitenkin mahdotonta olla perillä eri maiden kaikista normeista.
Suomen edustusto voi olla se taho, joka auttaa saamaan niistä selkoa. Lähetystön avulla pystyy joissakin maissa jopa vaikuttamaan toimintaympäristöä uhkaaviin epäedullisiin muutoksiin.
Myös ammattiliitot ja eri kansalaisjärjestöt saattavat ajoittain turvautua suurlähetystöjen kontakteihin. Vaikka internet ja globaalit markkinat ovat kehittäneet suoraa yhteydenpitoa, on ulkoasiainhallinto edelleen Suomelle välttämätön.
Viime aikoina myös kulttuuriväki on entistä enemmän kiinnostunut UM:n verkostoista. Ministeriötä on ryhdytty jopa hieman arvostelemaan vähäisestä panostuksesta kulttuurimme vientiin ja huonosta taidekulttuurin huomioimisesta.
Suureen taloon mahtuu tietysti monenlaista väkeä. Kaikki eivät ole Jean Sibeliuksen tai Alvar Aallon tuntijoita, tai edes kiinnostuneita heistä. Kuitenkin UM:n palveluksessa on huomattavasti keskimääräistä enemmän kulttuurin ahkeria kuluttajia, ymmärtäjiä ja puolestapuhujia. Kykyä suomalaisen taiteen edistämiseksi on varmasti enemmän, kuin siihen annettuja voimavaroja.
Edesmennyt UM:n ylin virkamies, valtiosihteeri Antti Satuli halusi avoimuudella ja kulttuurisella osaamisella kehittää ministeriön yhteiskuntasuhteita. Toivottavasti tämä resurssien lisäämistä ja uudelleen kohdentamista edellyttävä linja jatkuu. Esimerkiksi kehitysapu voisi nykyistä useammin olla kulttuurivaihtoa ja koulutusta. Yllättävää kyllä, silloin emme suinkaan olisi pelkästään antavana osapuolena!
Opetusministeriön ylläpitämät kulttuuri-instituutit toimivat loistavasti muutamissa maissa, mutta niissä on myös alisuorittajia. Tarvittaisiinko riippumaton ulkopuolinen taho pohtimaan niiden ja UM:n osaamisen optimointia kulttuurikentän nykytarpeiden näkökulmasta?
Poliittis-taloudellisten operaatioiden yhteydessä käy enenevästi ilmi, että kiinnostus, jota kylmän sodan aikana tunnettiin maatamme kohtaan, on suurmaissa laantumassa. Emme kuulu enää kiinnostavaan harmaaseen vyöhykkeeseen idän ja lännen valtablokkien välissä.
Nyt tärkeinä pidetään uusia ja tulevia EU-maita sekä kriisialueita. Niihin kohdistuu osa aiemmin meille kanavoituneista hankkeista. Kansainvälisesti passiivinen Suomi tuskin on viisasta kansallista strategiaa. Valtakeskuksista syrjässä on pidettävä jatkuvasti ääntä itsestään tullakseen ylipäätään huomioiduksi.
On selvää, että Euroopan unioniin liittymisen aiheuttamat valtavat muutokset ovat vieneet voimavarojamme kaikesta muusta. EU:n nyt edelleen laajentuessa olisi kuitenkin syytä terästää profiiliamme.
Väkilukuumme nähden taidekulttuurimme on uskomattoman rikasta niin laadullisesti kuin määrällisesti. Olisiko raudan nyt ollessa kuumana oikea hetki lisätä panostuksia ja tehostaa erityisesti taiteemme kansainvälistä levitystä?
SEPPO KIMANEN
