Valta turmelee ja ehdoton valta ehdottomasti, väittää ahkerasti lainattu poliittinen sutkaus.
Lausahduksen isä on vähemmän tunnettu brittiläinen historioitsija lordi Acton, joka 1800-luvulla julkaisi perusteellisen tutkimuksen paaviudesta.
Kansanvaltaisessa poliittisessa järjestelmässä paavin asemaan on vaikea yltää. Ennemmin tai myöhemmin uneliaskin demokratia herää puolustautumaan.
Yrittää tietysti voi - ja yritetty on.
Kun Urho Kaleva Kekkonen mahtinsa vuosina hajoitteli hallituksia ja valitutti itsensä poikkeuslailla presidentiksi, matkaa ehdottoman vallan täyttymykseen oli tuskin vaaksan vertaa.
Meidän aikamme poliitikot eivät pääse lähellekään UKK:n suorituksia.
Silti jotenkin sisään rakennettuna on heissäkin taipumus sokeutua omalle itselleen, vallalleen ja herkkähipiäisyydelleen.
Eduskunnan puhemies, Sdp:n puheenjohtaja Paavo Lipponen kyseli pari päivää sitten tällä paikalla, kuka saa Suomessa puhua ja mitä.
Marttyyrin antaumuksella hän todisteli oikeuttaan toimia juuri niin kuin on toiminut.
Lipponen on vajaassa kolmessa kuukaudessa ehtinyt puhua politiikkaa enemmän, useammin ja kriittisemmin kuin edeltäjänsä Riitta Uosukainen yhdeksässä vuodessa.
Puhemiehen sananvapautta tuskin kukaan on halunnut rajoittaa. Pienoinen pulma on syntynyt vain vaikeudesta tulkita, missä roolissa Lipponen mitäkin kannanottoa esittää.
Välillä on vaikuttanut siltä, että äänessä on yhä Suomen EU-politiikkaa johtava pääministeri, toisinaan taas Sdp:n puheenjohtaja, joka opastaa istuvaa hallitus uudenlaisiin linjauksiin.
Lipposen veivatessa lausuntoautomaattiaan, maan varsinainen sisä- ja ulkopolitiikan johto on ollut vaivautuneen hiljaa.
Vain valtiosääntöoikeuden ja politologian akateemiset asiantuntijat ovat kysyttäessä arvioineet tilannetta.
Heidän mielestään roolien sekaantumisen vaara ylimpien valtioelinten välillä on ilmeinen.
Tasavallan arvoasteikon yläkvarttiilia edustavan Lipposen reaktio näihin harvoihin poikkipuolisuuksiin on ollut valtiomiesmäisen avaraa.
Asiallisen kritiikin esittäjät ovat saaneet otsaansa "sormella heristelijän" ja "kaunaisen valtiosääntöjuristin" leiman.
Kaunan käsitteeseen Lipponen tuntuu olevan erityisen mieltynyt.
Hallituskumppani keskustaa puhemies-puheenjohtaja varoitteli tiistain kolumnissaan kaunasta politiikan käyttövoimana. Viime vaalikaudella samainen puolue kuuli olevansa kaunapolitiikan harjoittaja.
EU:n elintarvikeviraston ympärillä käyty polemiikki on Lipposen retoriikassa puolestaan kaunan levittämistä.
Nykysuomen perussanakirjan mukaan kauna on vihansekaista katkeruutta, kateutta jotakuta kohtaan, närää ja salavihaa.
Mikäpä sen sympaattisempi sana luonnehtimaan poliittisten kilpailijoiden ja toisinajattelijoiden alhaisia vaikuttimia.
Eipä silti, vielä ylpeämpi saamistaan arvioista lienee ex-keskustajohtaja Esko Aho, joka erehtyi kirjoittamaan Suomen EU-politiikasta artikkelin arvostettuun Ulkopolitiikka-lehteen.
Lipposen mukaan Ahon avaus oli "onneton, todella onneton. Siitä puuttui kaikki analyysi, eikä siinä ollut mitään intellektuaalista panostusta".
Teilatessaan edellä kuvatulla tavalla poliittisten vastustajiensa, tieteen asiantuntijoiden tai vaikkapa median kannanotot Lipponen pelaa politiikassa sallittua, joskaan ei kovin hienostunutta valtapeliä.
Huolestuttava rajan ylitys sitä vastoin tapahtuu, kun puhemies ryhtyy heiluttamaan leimakirvestä niin kuin hän taannoin STT:n haastattelussa teki (TS 3.7.).
Lipposen mukaan Suomessa vaikuttaa historiallinen painolasti, kylmän sodan aikainen salauskollisuus Neuvostoliitolle, mikä näkyy kummallisena kaunana Yhdysvaltoja kohtaan.
Mihin ihmeeseen moinen väite perustuu ja keitä puhemies tarkoittaa?
Moisilla leimaavilla vihjailuilla ja yleistyksillä on kansakunnan historiassa ikävä kaiku. Niillä ei ole vielä koskaan edistetty avoimen yhteiskunnan, eikä moniarvoisen demokratian etua.
Vahinko, jos eduskunnan puhemies ei muuta terapiaa henkilökohtaisille Irak-, kepu- ja takinkääntötraumoilleen keksi.
