Monia innostanut siirtyminen naisvetoiseen hallitusvaltaan sai nolon lopun. Kauhean tilanteen ratkaisu oli kuitenkin poliittisen järjestelmän kannalta erinomainen.
Ennen vanhaan henkilötason kompurointi sai usein politiikan koko kuoron haukkomaan henkeä ja pahimmillaan voi tukahduttaa sen.
Vaikka hallituksen eroon johtaneet henkilötason jännitteet olivat nyt harvinaisen rajut, asiat etenivät normaalissa järjestyksessä. Toimielimissä ei ollut vikaa. Vika oli pääministerin toimintatavassa, ja se korjattiin vaihtamalla pääministeriä. Vaalitulosta aidosti ilmentävä hallitusyhteistyö jatkuu, ja sen pohjalta tehty hallitusohjelma pysyy.
Hallitus teki pahan näköisen voltin, mutta putosi jaloilleen tavalla, joka on demokratialle kunniaksi.
On vaikea kuvitella, miksi äärimmäisen varovaiselta perusvirkamieheltä vaikuttava Martti Manninen olisi omin päin yhtäkkiä ruvennut kirjailemaan tuumailujaan ja havaintojaan vaalikampanjaa käyvälle oppositiojohtajalle.
Yhtä vaikea on ymmärtää, kuinka juristikoulutuksen saanut ja eduskuntatyössä melkoisen kokenut Anneli Jäätteenmäki kirkkain otsin valehtelisi tilanteessa, jossa valtion ylimmät instituutiot kohtaavat äärimäisen vakavassa asiassa.
Periaatteessa tässä voi olla tapahtumassa jonkin asteinen oikeusmurha. On leimattu valehtelijaksi ihminen, jonka ei ainakaan vielä ole todistettu puhuneen palturia, vaikka pahalta näyttää.
Pääministerin ero ei ole kuitenkaan oikeudenkäyttöä vaan poliittinen prosessi. Se edustaa brittiläistä kulttuuria, jonka mukaan jo epäily väärinkäytöksestä on eron ei pelkästään riittävä vaan myös pakottava peruste.
Rankan tapakäytännön taustalla ei ole pahantahtoinen pakkomielle siitä, että kaikki ihmiset ovat pohjimmiltaan kuitenkin lurjuksia. Sen taustalla on poliittinen realismi.
Jo pelkkä epäily vaikuttaa poliittisiin toimintamahdollisuuksiin, ja niiden menettämisellä on poliittiset seuraukset. Sitten kun syytös on tutkittu, sillä voi olla myös oikeudellisia seuraamuksia, mutta se on eri juttu. Politiikka on kuin jääkiekkoa jatkoajalla. Äkkikuolema on aina läsnä.
Pääministerin vaihdos sujui uuden perustuslain mukaan tyylikkäästi, mutta eihän sellainen asia voi olla mikään läpihuutojuttu. Keskusta oli hetken aikaa sellaisessa rutistuksessa, että vammat tuntuvat pitkään.
On vain inhimillistä, että nyt jälkikäteen ruvetaan puhumaan, miten sosiaalidemokraatit oikeastaan jo vaalitaistelun aikana virittivät ansan ja alkoivat taluttaa Jäätteenmäkeä kohti tuhoaan. Ehkä se helpottaa, jos edes osan omista onnettomuuksista voi vyöryttää muiden syyksi.
Vainoharhaisuus alkaa kuitenkin olla jo patologista jos ruvetaan uskottelemaan ja uskomaan, että Washingtonin-keskusteluista tehtyjen muistioiden kaksinkertainen vuoto olisi ollut sosiaalidemokraattien maaliskuun alkupäivinä virittämä aikapommi, joka oli säädetty räjähtämään juhannuksena.
Politiikan keskeinen perusominaisuus on se, että suunnitelmat epäonnistuvat aina, ja monimutkaiset suunnitelmat varsinkin. Jäätteenmäen tuhossa oli niin monia omaperäisesti katastrofaalisia piirteitä, että verenhimoisinkaan demari ei sellaisia olisi pystynyt etukäteen sommittelemaan.
Politiikan perusolemuksen kuuluu myös se, että kun pääministerin itsensä aiheuttama kriisi alkoi kypsyä, sosiaalidemokraateille tarjoutui muitakin mahdollisuuksia kuin pääministerin vaihtaminen, kuten esimerkiksi hallituspohjan vaihtaminen tai uudet vaalit. Se on politiikan tilannelogiikkaa, ei mikään salaliitto.
Pääministeri Matti Vanhasella on kova urakka tyynnytellä mielten myrskyjä. Hänen ensi askeleensa lupaavat hyvää. Ensimmäisissä julkisissa lausunnoissa ei ole sellaista kireää epävarmuutta, joka tuntui Jäätteenmäen esiintymisissä jo ennen kuin kriisi kaatui päälle. Ehkä Vanhasen usein moitittu rauhallisuus on juuri se asia, jota nyt tarvitaan.
JUKKA TARKKA
