Suomessa syntyi viime vuonna 55 555 lasta. Määrä on laskemaan päin. Yksi syy on synnytysiässä olevien ikäluokkien pienentyminen. Ikäluokkien kokoon nähden meillä syntyy silti enemmän lapsia kuin useimmissa muissa Euroopan maissa.
Suomalainen syntyvyyskäyrä saattaa laskea edelleen. Ensisynnyttäjien ikä on selvästi noussut. Se on kivunnut jo 28 vuoden yläpuolelle. 35-vuotiaista naisista joka neljäs on kokonaan lapseton ja määrä on kasvussa. Miksi? Sitä ei ole valitettavasti tutkittu.
Yhteiskuntakin on omilla toimillaan siirtänyt perheiden ensimmäisen lapsen saamista. Lapsiperheiden kannalta ei ole yhdentekevää, millainen on yhteiskunnan tuki.
Perhetuet ovat osin ansiosidonnaisia. Se painottaa urakehitystä ennen lasten syntymää. Samaan suuntaan ohjaavat kotihoidon tuen niukkuus ja verotusjärjestelmämme, joka ei noteeraa perhevastuita.
Yhteiskunnan tuki lapsiperheille on tällä hetkellä pienempi kuin kymmenen vuotta sitten. Etuudet ovat jääneet jälkeen eikä niitä vieläkään olla korottamassa viime vuosikymmenen puolivälin tasolle. Lisäksi asumiskustannukset ovat nousseet erityisesti kasvukeskuksissa.
Väestöliiton Perhebarometri 2002:n mukaan suomalaiset haluaisivat saada lapsia nykyistä aiemmin. Perheiden toivoma lapsiluku on 2,4, mutta tällä hetkellä se on 1,8.
Yhteiskuntapolitiikkamme iskulause on jo jonkin aikaa ollut työllisyysasteen nostaminen ja huoltosuhteen parantaminen. On sanottu, että eläkkeelle siirtymistä pitää myöhentää ja että koulun jälkeen nuorten on ryhdyttävä nopeammin opiskelemaan ja tekemään työtä. Aivan oikein.
Mutta mitä meitä auttaa, jos työllisyysaste nousee, mutta samaan aikaan lapset voivat yhä huonommin ja ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle jää väsähtäneitä ihmisiä yhä lukuisammin?
Hyvinvointiyhteiskunnan kantokykyä ja tulevaisuutta pohdittaessa ei kuitenkaan ole päästy asian ytimeen. Perheen arvoa hyvinvoinnin lähteenä ei ole riittävästi ymmärretty. Hyvinvointiyhteiskunta kestää vain, jos se ottaa perheen kumppanikseen. Perheellistymistä tulee nykyistä vahvemmin tukea.
Työllisyysasteen nostaminen saattaa osin jopa vähentää perheellistymistä. Jos työ asetetaan perheen edelle yhteiskuntapoliittisena tavoitteena, on todennäköistä, että ihmiset myös omassa elämässään arvottavat asiat näin.
Hyvinvointipolitiikan visioissa 2015, jopa vuoteen 2050, puhutaan paljon syntyvyyden lisäämisestä. Lapsia tarvitaan, jotta elämä jatkuu.
Perheiden tehtävä ei ole vain tulevien työntekijöiden synnyttäminen. Kysymys on sukupolvien ketjun voimasta ja vastuista, kolmen polven ketjuhan on elämän perusaalto.
Lähiyhteisö ja sen hyvinvointi on lasten kasvulle ratkaisevan tärkeä. Perheyhteisöstä lähtevä välittäminen luo meille kaikille iästä riippumatta hyvinvoinnin pohjan. Kasvavat avio- ja avoerot aiheuttavat paljon inhimillisiä kustannuksia ja taloudellisia rasitteita. Työn sekä perhe- ja lähimmäisvastuiden yhteen nivominen onkin hyvinvointipolitiikan ydinkysymyksiä.
Hyvinvointivaltiossa on jatkossakin ratkottava oikeuksien ja velvollisuuksien jakaantumista. Mutta hyvinvointivaltio ei toteudu vain verovarojen turvin toimeentulo- ja palveluautomaattia pyörittämällä. Sieltä ei synny yhdessä elämisen iloa ja kiintymystä. Hyvinvointimme heikko lenkki on rakkauden ja välittämisen nälkä. Huolenpito on joskus uhrautumista ja tuskaa, mutta se luo myös merkitystä ja sisältöä elämään.
Kestävä hyvinvointi vaatii valtion rinnalle perheyhteisön ja lähimmäisvastuun. Yrityksetkään eivät kykene rakastamaan. Hyvinvointivaltion haaste on luoda perheelle ja vapaaehtoisuudelle kannustavat puitteet. Perhe on kutsuttava reunalta keskiöön.
PS. Vihje meille vanhemmille; lasten lomagallupin ykkössijan saavutti yhdessäolo kotona. Se oli parasta. Hyvää kesää.
