Richard Müllerin aliokirjoitus 7.6.2003: Yhdysvaltain jatkuva vastustaminen on haitaksi EU:lle

Liittolaisen käsite on kadottanut lopullisesti alkuperäisen merkityksensä länsimaiden poliittisessa kielenkäytössä. Käsite palvelee enää lähinnä satunnaista yhteistyötä, jonka sisällön ja ulottuvuuden määrää tämän yhteistyön aihe.

Milloin aihe on Bosnian tai Kosovon ongelmat, milloin huumeiden tuotannon ja viennin vastustaminen tai kansainvälinen terrorismi. Sen sijaan puhe Yhdysvaltain ja Ranskan välisestä liittolaisuussuhteesta tai Venäjästä - tai Kiinasta - Yhdysvaltain strategisena partnerina ovat vailla katetta, pelkkää hölynpölyä.

"Valtioilla ei edelleenkään ole ystäviä, vaan pelkästään intressejä." Yhtä epätodelliselta kuulostaa näinä päivinä puhuminen Euroopan yhtenäisyydestä tai Ranskasta solidaarisena osana Euroopan yhteisöä.

Vanhat jäsenvaltiot
sooloilevat unionissa

Lukuisten poliittisten johtajien toiminnassa on nykyään jotain farssimaista. Jacques Chirac ja Gerhard Schröder väittävät ponnistelevansa yhtenäisen ja todella vaikutusvaltaisen Euroopan puolesta. Koko entinen ja varsin eritasoinen Itä-Eurooppa on kutsuttu EU:n jäseneksi. Yhteisön puolustusvoimat ja ulkopolitiikka pyritään myös yhtenäistämään.

Samanaikaisesti Ranska, Saksa, Belgia ja Luxemburg järjestävät keskenään puolustuskysymyksiä käsittelevän huippukokouksen, johon ei nimenomaan kutsuta Isoa-Britanniaa eikä Espanjaa - näiden Irakin kysymyksessä Yhdysvalloille antaman tuen takia. Vähät väliä siitä, että Iso-Britannia ja Espanja ovat EU:n jäseniä.

Euroopan yhteisön uudelleenorganisointia vetävä toinen ranskalainen presidentti Valéry Giscard d'Estaing pyrkii kaikin voimin rakentamaan tulevaa yhteisöä järjestöksi, jota Ranska ja Saksa dominoivat. EU:n suuren enemmistön muodostavien pienten valtioiden sananvaltaa rajoitetaan sitä mukaa, kun yhteisön jäsenmäärä lisääntyy.

Edelleen Schröder ja Chirac järjestävät vuorotellen huippukokouksia Venäjän Vladimir Putinin kanssa. Kokouksissa tämä "uusi liittoutuma" muotoilee Euroopan suhtautumista Yhdysvaltojen toimia vastaan - Euroopan yhteisön muiden jäsenmaiden mahdollisista kannanotoista välittämättä.

Ranska tavoittelee
johtoasemaa

Ranskan presidentti on omaksunut vision, jonka mukaan yhdistyneen Euroopan tehtävänä on pitää Yhdysvallat kurissa yhteistyössä Yhdistyneiden kansakuntien, Venäjän ja Kiinan kanssa mutta ilmeisesti nimenomaan Ranskan johdolla.

Ranskan johto puhuu moninapaisesta maailmasta, joka olisi vastapaino Yhdysvaltain hegemonialle. Todellisuudessa Chiracin politiikka on kuitenkin pelkkää jatkoa Ranskan suurvaltastatuksen tavoittelulle. Charles de Gaulle uneksi suurvalta-asemasta, jolle Napoleon Bonaparten jälkeen ei kuitenkaan enää ole ollut todellista katetta.

Chiracin toiminta Irakin tapahtumien yhteydessä on vahingoittanut yhdistyneen Euroopan tavoitetta korvaamattomasti. Presidentin toiminta on paljastanut, että Ranskan ulkopolitiikan päätarkoituksena on Yhdysvaltain vastustaminen.

Ulkopolitiikasta on muodostunut väline, jonka avulla Ranska pyrkii ylläpitämään omaa sananvaltaansa kansainvälisiä kysymyksiä ratkaistaessa. Ranskan johto toimii näin yhdistyneen Euroopan nimissä ja muiden näkemyksistä täysin piittaamatta.

Chirac on paljastanut, että Ranskan tavoitteena ei ole tasa-arvoinen yhdistynyt Eurooppa, jonka ulkopoliittiset kannanotot perustuvat yhteisesti sovittuihin näkemyksiin, vaan unioni, joka noudattaa Ranskan - ja tarvittaessa Saksan - sanelemaa ulkopolitiikkaa. Tämän tarkoituksena on ajaa Ranskan kansallisia tavoitteita.

Presidentti Chirac on kukkomaisella itsevarmuudellaan kuvitellut muun Euroopan seuraavan Ranskan "moraalista" johtoa ja aiheuttanut yhä syvempiä säröjä tulevaisuudestaan jo ennestään huolestuneessa unionissa sen sijaan, että hän olisi asettanut tavoitteekseen todellisen yhteisen EU-ulkopolitiikan kehittämisen. Tällaista ulkopolitiikkaa Yhdysvallat olisi joutunut kuuntelemaan vakavin mielin.

Irak vahvisti EU:n
ja USA:n pesäeron

Presidentti George W. Bushin ulkopoliittisen neuvonantajan Condoleeza Ricen nimiin laitettu sanonta "Venäjälle annetaan anteeksi, Saksa eristetään ja Ranskaa rangaistaan" ei sekään lupaa hyvää sen enempää liittolaisuudesta kuin valtiomiesmäisestä politiikastakaan.

Tämä keskikoulun tasoa oleva lausunto kuvastaa paitsi Yhdysvaltain nykyistä konservatiivista politiikkaa myös sitä järkytystä, jonka Ranskan ja Saksan voimakas vastustus YK:n turvallisuusneuvostossa aiheutti Bushin hallituksessa.

Saksan ja Ranskan käyttäytyminen oli monessa mielessä väistämätöntä. Se oli Euroopan vastaus Yhdysvaltain hallituksen avioeroon Tokion ympäristösopimuksesta, kansainvälisestä rikostuomioistuimesta, ydinsulkusopimuksesta ja eräistä muista yhteisesti sovituista tavoitteista.

Ranskan ja Saksan käyttäytyminen osoitti myös, että Eurooppa ei enää suostu seuraamaan Yhdysvaltain sanelua kansainvälisissä kysymyksissä. Aiemmin tämä kylmän sodan jälkeinen sinänsä luonnollinen kehitys oli ymmärretty Yhdysvalloille esitettynä pelkkänä varoituksena. Irakin ongelman yhteydessä siitä tuli todellisuutta.

Se, että Ranska ja Saksa käyttivät tilannetta omien ulko- ja sisäpoliittisten tavoitteidensa edistämiseksi, ei poista toiminnan merkitystä.

USA etsii Euroopasta
yhteistyökumppaneita

Yhdysvalloille tämä kaikki merkitsee uutta tilannetta. Washington väittää yhtäältä kannattavansa yhdistynyttä, vapaata ja rauhassa elävää Eurooppaa, mutta toisaalta Washington joutuu tunnustamaan, että Euroopassa vallitsee eriäviä näkemyksiä. Yhdysvallat joutuu hakemaan Euroopan tukea sieltä, missä sitä on saatavissa.

Bushin hallitus ei luovu yrityksistään hankkia ulkopolitiikkansa taakse eurooppalaista tukea, mikä myötävaikuttaa väistämättömästi Euroopan jatkuvaan kahtiajakoon.

Yhdysvaltain ulkoministeriön korkea virkamies Richard Haas on ilmaissut tämän varsin suorasukaisesti:

- Euroopassa on todellisia erimielisyyksiä, ja meidän on löydettävä eurooppalaisia, joiden kanssa voimme tehdä yhteistyötä. Meidän on ymmärrettävä se tulevaisuuden tosiseikka, että monissa tilanteissa Eurooppa ei ole yhtenäinen.

Niin kutsutun G8-ryhmän huippukokous Evianissa osoitti, että Bushin ja Chiracin hallituksen kannanotot eivät ole periaatteessa muuttuneet. Kummatkin lupaavat "pragmaattista yhteistyötä" siinä, missä maiden edut ovat yhteneväiset, mutta kumpikaan ei suostu perumaan omia näkemyksiään.

Maailma on jo
moninapainen

Chirac on oikeassa: maailma on moninapainen. Ranska ei vain ole yksi näistä navoista. Nykypäivän voiman ja vaikutusvallan mittapuita ovat muun muassa talous ja huipputeknologia.

Yksinapaisuus globaalisessa taloudessa ei kuulosta uskottavalta. Sotilaallinen ja ennen muuta sotilasteknologinen ylivoima antaa Yhdysvalloille painavan sanan paikallisia kriisejä ratkaistaessa, mutta tämä ei ole sama asia kuin yksinapaisuus. Todella merkittäviin kansainvälisiin kysymyksiin vaikuttavat ratkaisevasti monet voimat.

Yhdysvaltojen ja Euroopan yhteistyön pelisäännöt ovat pysyvästi muuttuneet tai muuttuvat viimeistään silloin, jos ja kun Eurooppa onnistuu luomaan yhteisen ulkopolitiikan, jonka taakse se pystyy asettamaan todellista taloudellista ja sotilaallista voimaa.

Lisäksi on mahdollista, että Ranskan ja Saksan nuoret sukupolvet hylkäävät nykyjohtajien suurvaltapoliittiset pyrkimykset ja tajuavat, että napoleonilainen aikakausi on lopullisesti ohi ja että globaali markkinatalous tarjoaa realistisemman tasa-arvoisuuden.

Ehkä uusi sukupolvi toteaa, että Yhdysvaltoja ja Eurooppaa kaikesta huolimatta yhdistää yhteiskunnallisten tavoitteiden samankaltaisuus. Yhdysvalloilta tämä tietysti edellyttäisi huomattavasti herkempää eurooppalaista korvaa ja todellista yhteistyöhalua.

Se, miten kauan Ranskan hallitus pystyy ylläpitämään uljasta oppositiopolitiikkaa Yhdysvaltoja vastaan, on tietysti kyseenalaista. Niin kauan kuin maakohtaiset intressit ohjaavat eurooppalaisten valtioiden käyttäytymistä, Ranskan linja on Eurooppaa hajottava eikä yhdistävä tekijä.

USA:n vastustaminen
vain haitallista

On harhaanjohtavaa otaksua, että Kiina asettaisi Eurooppa-suhteensa samalle tasolle kuin suhteensa Yhdysvaltoihin. Kiina antaa tukensa monenkeskiselle politiikalle vain niin kauan kuin se voi tehdä kiusaa Yhdysvalloille vaarantamatta kuitenkaan ensisijaisia yhteistyöintressejään tämän kanssa.

Venäjä, joka alun perin esitti Ranskan omaksuman tavoitteen moninapaisesta maailmasta, pyrkii luonnollisesti hyödyntämään Yhdysvaltain ja sen perinteisten liittolaisten välistä riitaa niin pitkälle kuin mahdollista.

Putinilla on sama tavoite kuin Ranskalla: Yhdysvaltain yksinmääräämisoikeuden mahdollisimman tehokas rajoittaminen. Mutta Kiinan tavoin Venäjäkään ei ole valmis uhraamaan viime kädessä suhteitaan Yhdysvaltoihin.

Ranska-Saksa-Venäjä-akseli on näin ollen varsin heiveröinen pitkällä aikavälillä. Osapuolet kyttäävät ilmeisesti toinen toisiaan arvioidakseen, kuka lipeää seurasta ensimmäisenä.

Pienemmille eurooppalaisille valtioille Yhdysvaltain välirikko Ranskan ja Saksan kanssa antaisi ajattelemisen aihetta. Ei yksikään eurooppalainen maa - ei edes Ranska - hyödy jatkuvasta julkisesta Yhdysvaltain vastustamisesta asioissa, joissa valtion vaikutusmahdollisuudet ovat joka tapauksessa vähäiset.

Ranskan näyttämishaluinen politiikka on omiaan heikentämään Euroopan valtioiden mahdollisuuksia lisätä vaikutusvaltaansa kansainvälisissä kysymyksissä. Tällainen politiikka ei olekaan moraalisesti eikä realistisesti tukemisen arvoista.

RICHARD MÜLLER