Hallitusohjelmassa sovittavien uudistusten hintalaputtaminen leimasi neljän vuoden takaisia hallitusneuvotteluja, Paavo Lipposen toisen hallituksen synnytysprosessia. En tiedä hintalappujen isää, mutta 2Sauli Niinistö silloin ja 2Ben Zyscowicz nyt näyttävät niihin kovasti kiintyneen.
Yksittäisille poliittisen tahdon ilmauksille kirjattiin tarkkoja miljoonasummia ikään kuin muutokset tapahtuisivat staattisessa tilassa, hermeettisesti suljetussa valtiontalouden laboratoriossa.
Elävä elämä, muuttuva talous ja monitahtoinen hallinto kuitenkin liikuttelevat kaikkia palikoita ympärillä. Hintalappu voi toisesta näkökulmasta olla tulotosite tai merkitä säästöjä toisella momentilla.
Taloudellisen kasvun dynamiikka on (viisaan talouspolitiikan tuella!) tuonut nelivuotiskautena todellisuudessa miljardien pelivaran, vaikka lähinnä miljoonia hierottiin hallitusohjelman reunamerkinnöissä. Huonompina aikoina tilanne voi kääntyä päinvastaiseksi: tarvitaan miljardiluokan säästöjä, vaikka olisi sovittukin lisäyksistä.
Kun neljä vuotta sitten pidettiin kunnianhimoisena tavoitetta painaa valtion velka alle 50 prosenttiin bruttokansantuotteesta, kansantuotteen nopea kasvu ja valtion myyntivoitot ovat mahdollistaneet paljon reippaamman kevennyksen velkariippuvuuteen.
Velan lyhentäminen ei ole vienyt kansalaisten etuuksia niin kuin monet opposition äänitorvet väittävät, vaan päinvastoin varmistaa hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitoa. Jo korkomenojen säästöllä on syntynyt paljon uutta jaettavaa.
Hintalaputus naulitsee katseita vain valtion budjetin menopuoleen. Sama vaiva koskee nyt ajankohtaista kehysmenettelyä.
Julkisessa taloudessakin toiminnan tehokkuuden ja varojen käytön mielekkyyden pitäisi olla kaiken aikaa luupin alla. Ei siis vain uudistusten ja menonlisäysten - vaan vakiintuneiden kustannusten ja myös tulojen oikeutuksen kriittistä arviointia tarvitaan jatkuvasti.
Byrokraattinen vastaus tähän tarpeeseen voisi olla "Turhien kulujen teurastuskomitea". Käytännönläheisempi etenemistie löytynee vuotuisen budjetinlaadinnan ja kehysneuvottelujen laventaminen ja syventäminen koskemaan myös vanhojen menojen autuasta rauhaa.
Hyväksi olisi samoin valtiontalouden tarkastuksen tehostaminen ja sen tulosten likeisempi kytkeminen hallituksen ja eduskunnan rullaavaan päätöksentekoon.
Otetaanpa esimerkiksi vaikkapa elinkeinotukien mitoitus ja kohdentaminen. Onko sitä riittävällä ponnella selvitetty sitten vuoden 1995 leikkauslistojen?
Juustohöylän sijasta julkisen taloudessa tarvitaan jatkuvaa kuntokartoitusta ja nopeaa puuttumista piiputtaviin kohtiin.
Hintalappujen ohella on keskusteltava palkkakuiteista ja säästökirjamerkinnöistä, laveista laskuista ja tulosten seurannasta.
