Helmikuussa 1716 lontoolaiset pelästyivät pahan kerran. Taivaalla taistelivat jättiläiset hohtavine miekkoineen. Taistelutantereella temmelsi myös tulta syöksevä lohikäärme. Avaruuden eetteri paloi. Kaupunkilaiset parveilivat kaduilla. He tunsivat ruudin hajun ja kuulivat kanuunoiden paukkeen. Poliitikot ymmärsivät, että taivas rankaisee vastapuolen hävyttömyydestä. Jokainen oli varma, etteivät roihut hyvää tiedä. Pelko oli käsinkosketeltavaa.
283 vuotta myöhemmin selitin taivaan loimotusta pelästyneille siskontyttärille, jotka eivät olleet aikaisemmin nähneet revontulia. Loimut syntyvät noin sadan kilometrin korkeudessa, lohdutin. En olisi voinut saada tarkkaavaisempaa yleisöä. Tieto rauhoittaa.
Eikä tieto latista luontoelämystä. Joka kerta, kun astun revontulista rakentuvaan holviin, tunnen jonkinlaista mystistä kunnioitusta.
Kun "tuli ajaa tulta" (kuten Aleksis Kivi runoili) en ajattele Auringosta peräisin olevia elektroneita ja protoneita, jotka törmäävät ilmakehän happi- ja typpiatomeihin. Sen sijaan muistan, että olemme osa universumia. Meitä ympäröi avaruussää, joka on taatusti tihkusadetta kosmisempaa.
Tuntematonta luonnonilmiötä voi pelätä samalla tavalla kuin omilla kulmilla sattunutta onnettomuutta tai rikosta. Tieto tekee asiasta hallittavamman. Mikä räjähti, kuka tappoi ja miksi? Jokainen haluaa kuulla, ettei sama voi sattua itselle tai ystäville.
Kuinka moni meistä huokasikaan "helpotuksesta" Vantaan pommin osoittauduttua yksittäisen ihmisen tekoseksi.
Perusvietteihimme kuuluva muukalaisten pelkokin väljähtyy, kun opimme tuntemaan vieraat. Lentopelko hälvenee, kun matkustajalle kerrotaan, mitä lennon missäkin vaiheessa tapahtuu. Jopa syöpään sairastumisen pelko vähenee, kun tietää uusimmista hoitokeinoista. Kirjoittamispelko - se ettei uskalla laittaa asiaansa paperille - hellittää, kun joku kertoo, ettei lukija enää tunnin kuluttua muista jutusta juuri mitään.
1700-luvun lontoolaisten revontulipelon ymmärtää, sillä Keski- ja Etelä-Euroopassa revontulet ovat harvinaisia. Mutta pohjoisen väkikin pelkäsi, vaikka lähellä maapallon magneettisia napoja loimutus ei ole harvinaista. Sekään ei siis auttanut, että vuodesta toiseen revontulista oli selvitty hengissä. Eihän ollut kyse loimuista itsestään, vaan tanssivista ruumiista, kadotetuista sieluista, aaveista, käärmeistä ja vihaisista jumalista. Alaskan eskimot menivätkin revontulilla ulos vain ase mukanaan.
Enää emme ole salaperäisten tanssijoiden armoilla, sillä tiedämme, että kaiken takana on Aurinko. Auringosta irtoavat elektronit ja protonit saavat aikaan revontulet törmätessään Maan ilmakehän kaasuun. Vihreä väri ja harvinaisempi punainen syntyy hiukkasten kolaroidessa hapen kanssa. Sininen ja violetti muodostuvat typpitörmäyksissä.
Revontulien loimu sisältää kymmenien miljoonien ampeerien sähkövirtoja. Yhden revontulimyrskyn aikana taivaalla loimottaa enemmän energiaa kuin koko Suomi kuluttaa sillä hetkellä - ehkä 283 vuoden päästä tätäkin energiaa osataan hyödyntää.
On helppo hymyillä entisaikojen tietämättömyydelle. Mutta olemme yhä samoja ihmisiä. "Yliluonnollinen" on helppo ja houkutteleva ratkaisu moneen. Kokeile vaikka internetissä: http://www.caveofmagic.com.
Sivun tekijä pyytää sinua klikkaamaan oveen, sitten silmään. Nyt sivun "henki" lupaa kontrolloida ajatuksiasi. "Valitse mielessäsi kortti kuudesta", se kehottaa. "Kuiskaa, minkä kortin valitsit". Nyt tietokoneesi poistaa joukosta valitsemasi kortin!
Kuuliko koneen henki minut!? Näkeekö joku minut! Tiedän erinomaisesti, ettei kone kuule, eikä näe, mutta...
Parin kerran jälkeen huomaan jekun. Mainio temppu!
Maagisista taivaan valoista vielä: Revontuli-nimi johtuu kuulemma siitä, että pohjoisessa jolkottelevan ketun hännän osuessa lumikinoksiin syntyy kipinöitä, jotka saavat taivaan loimuamaan. Parhaillaan repolaisen häntä on koetuksella, sillä revontulia näkyy eniten juuri syys-lokakuussa. Seuraava sesonki on helmi-maaliskuussa.
Kirjoittaja Leena Tähtinen on tähtitieteen dosentti ja vapaa tiedetoimittaja.
