Raimo Väyrysen alakerta 11.10.2002:
Hengähdystauko enteilee sopua USA:n ja Saksan suhteissa
Avaapa näinä päivinä miltei minkä tahansa amerikkalaisen tai saksalaisen lehden, niin niiden kannessa komeilevat presidentti George W. Bushin ja liittokansleri Gerhard Schröderin kuvat, joiden välille on piirretty jonkinlainen murtoviiva. Tämä heijastaa sitä poliittista ristiriitaa, joka on viime viikkoina syntynyt Saksan ja Yhdysvaltojen välille. Kyseessä on luultavasti syvin välirikko niiden välisissä suhteissa toisen maailmansodan jälkeen.
Riidan syvyyttä kuvaa Yhdysvaltojen puolustusministeri Donald Rumsfeldin toteamus, että maiden väliset suhteet ovat "myrkyttyneet". Hänellä ei ollut myöskään "aikaa" tavata saksalaista vastinpariaan Peter Strückia äskettäin Varsovassa pidetyssä Naton puolustusministerikokouksessa. Rumsfeldin mukaan syynä tähän oli se, että hänen piti tiukan aikataulunsa vuoksi soittaa Washingtoniin Norsunluurannikon sisäisestä kriisistä. Tällä perusteella hän vielä hieroi suolaa saksalaisten haavoihin.
Bush jätti puolestaan lähettämättä Schröderille tavanomaista onnittelusähkettä jälkimmäisen vaalivoiton vuoksi. Syynä tähän kylmäkiskoisuuteen on Schröderin äskeisessä vaalikampanjassa tekemä pesäero Bushin hallinnon Irak-politiikkaan, jonka tavoitteena on syöstä Saddam Husseinin hallitus vallasta. Harva kuitenkin tietää tällä hetkellä, milloin ja millä keinoilla tämä hallituksen vaihdos aiotaan toteuttaa.
Schröder ilmoitti kampanjassaan, että Saksa ei tule missään tapauksessa osallistumaan Saddam Husseinin vastaiseen sotaretkeen, ei edes vaikka YK:n turvallisuusneuvosto antaisi sille valtuutuksen. Tämä nostatti Washingtonissa närkästyksen, jota ei helpottanut sosialidemokraattisen oikeusministerin vertaus siitä, kuinka Bush käyttää sisäpolitiikkaa ulkopolitiikan välineenä samalla tavalla kuin Hitler aikanaan.
Juuri nyt YK:n turvallisuusneuvostossa käydään kädenvääntöä Irakin operaation edellytyksistä. Kyseessä on kahtalainen ongelma: yhtäältä tulee päättää asetarkastusten ja intervention suhteesta ja toisaalta hyökkäyksen valtuutuksen luonteesta. Yhden näkemyksen (Venäjä) mukaan asetarkastukset riittävät tässä vaiheessa, eikä mitään uutta päätöslauselmaa tarvita.
Toisen näkemyksen (Yhdysvallat ja Englanti) mukaan riittää yksi päätöslauselma, jossa annettaisiin valtuutus hyökkäykseen siinä tapauksessa, että asetarkastukset eivät tuota välitöntä tulosta. Kolmannen kannan (Ranska) mukaan tarvitaan kaksi erillistä päätöslauselmaa, jossa ensimmäisessä annetaan valtuudet asetarkastuksiin ja toisessa, niiden mahdollisesti epäonnistuessa, oikeudet sotilaalliseen väliintuloon. Näyttää siltä, että manner-Euroopan ja anglosaksisten maiden erimielisyys kytkeytyy erilaisiin valintoihin yhden ja kahden turvallisuusneuvoston päätöslauselman välillä.
Voitto
vaaleissa
Yhdysvaltojen interventiopolitiikan vastainen kampanja palveli Schröderiä ja sosialidemokraatteja (Spd) siinä mielessä hyvin, että he onnistuivat hankkimaan yhdessä vihreiden kanssa niukan enemmistön liittopäiville. Tosin tämä torjuntavoitto kristillisdemokraatteja vastaan johtui enemmän vihreiden hyvästä menestyksestä, sillä Spd menetti ääniä varsinkin Saksan länsiosassa. Asiaa auttoi myös vapaiden demokraattien (Fdp) epäonnistuminen pyrkimyksissään lisätä olennaisesti kannatustaan.
Schröderin amerikkalaiskriittinen politiikka oli tietysti harkittua. Mielipidetiedustelujen mukaan 80 prosenttia saksalaisista vastustaa aseellisen voiman käyttöä Husseinin hallituksen kukistamiseksi ellei se ryhdy uusiin hyökkäystoimiin tai kehitä julkisesti joukkotuhoaseita. Yleensäkin Euroopassa suhtaudutaan epäillen Bushin hallinnon uudessa turvallisuusopissaan julkistamaan ajatukseen, jonka mukaan epämiellyttävää hallitusta vastaan voidaan, sen teoista riippumatta, ryhtyä ennaltaehkäiseviin sotilaallisiin toimiin.
Jyrkäntuntuisen Irakin-politiikan lisäksi saksalaiset laskevat Bushin hallinnon synneiksi myös irtautumisen Kioton ympäristösopimuksesta sekä kansainvälisen rikostuomioistuimen vastustamisen. Yleensäkin amerikkalainen ja eurooppalainen käsitys politiikan keinoista ja tavoitteista ovat Bushin kaudella erkaantuneet yhä kauemmaksi toisistaan. Näin ollen Schröderin kritiikille oli olemassa yleistä kaikupohjaa saksalaisessa mielipiteessä.
Kuinka kriisi
ratkaistaan?
Amerikkalaisessa lehdistössä odotetaan nyt hieman vahingoniloisesti sitä, kuinka Schröder kiemurtelee itsensä ulos siitä poliittisesta nurkasta, johon hän on itsensä maalannut. Yhtenä merkkinä tästä yrityksestä pidettiin hänen pikaista matkaansa vaalien jälkeen tapaamaan yksityisesti Englannin pääministeri Tony Blairia , jolla on tunnetusti läheiset suhteet Bushiin. Toiselta puolelta liikettä osoittaa se, että Yhdysvaltojen Nato-lähettiläs Nicholas Burns on jo ojentanut kätensä Saksan puolustusministerille tunnustellen suhteiden palauttamista normaalitilaan.
Lähiaikoina myös Saksan ulkoministeri Joschka Fischer , joka on säilyttänyt toimivat kontaktit amerikkalaisiin, on matkustamassa Washingtoniin. Vaalivoitto on vahvistanut Fischerin asemaa myös Saksassa. Hän on tosin ilmoittanut, etteivät vihreät vaadi lisää ministerinpaikkoja, vaan panostaa uusiin poliittisiin vaatimuksiin hallitusohjelman muotoilussa. Näin Schröder joutunee tekemään vihreille samankaltaisia myönnytyksiä kuin Göran Persson Ruotsissa.
Bushin edessä Schröder tuskin kuitenkaan tulee suoraan nöyrtymään, vaikka tämä antaa etusijan henkilökohtaisille suhteille ja odottanee jonkinlaista anteeksipyyntöä. Schröder on pyrkinyt ensimmäisellä kanslerikaudellaan palauttamaan osan saksalaisten itsekunnioituksesta toteamalla, että Saksa on lopultakin normaali maa, jonka ei tarvitse ikuisesti kantaa historian syntitaakkaa. Tämän vuoksi Schröder lanseerasi vaalikampanjassaan käsitteen "Saksan tie" kuvaamaan maan ulkopolitiikkaa.
Käsite on tietysti sisällöllisesti yhtä tyhjä kuin Suomessa aikanaan tehty ehdotus, että Paasikiven-Kekkosen linja pitäisi korvata käsitteellä "Suomen linja". "Saksan tie" saattaa herättää huolestuneisuutta historiaa muistavien keskuudessa, mutta se kuvaa kuitenkin uuden Berliinin tasavallan ajattelutapaa. Schröderin ottama amerikkalaiskriittinen linja on saanut myös kansainvälistä kannatusta. Äskettäin Saksa valittiin YK:n yleiskokouksessa sen turvallisuusneuvoston vaihtuvaksi jäseneksi ennätysmäisellä 180 äänellä annetusta 183 äänestä.
Tärkeä
suhde
Kaikesta päätellen Saksan ja Yhdysvaltojen väliset suhteet korjautuvat vähitellen normaaleiksi, vaikka poliittiseen muistiin jää epäilemättä säröjä.
Maiden suhde on siksi tärkeä molemmille osapuolille, että sitä ei voi jättää poliittisen vihanpidon varaan. Saksa on EU:n kiistatta vahvin talousmahti, jonka poliittinen merkitys myös kasvaa unionin laajenemisen myötä. Yhdysvallat on Ranskan jälkeen Saksan toiseksi suurin kauppakumppani ja maiden yritykset ovat viime vuosina käyneet läpi fuusioaallon (esim. Daimler-Chrysler).
Syksyn mittaan on edessä myös ratkaisevia poliittisia päätöksiä, erityisesti marraskuussa tehtävä päätös Naton laajenemisesta, jossa liiton sisällä tarvitaan yksituumaisuutta uusien jäsenten nimistä ja aikataulusta. Natossa Yhdysvallat määrää lisäksi politiikan suunnan, joten Saksalla ei ole oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin hyväksyä Washingtonin ottama kanta laajentumisprosessiin.
Saksa tulee epäilemättä painottamaan poliittista tietä Irakin-ongelman ratkaisemisessa. Bushin hallinnon on otettava tämä seikka poliittisena tosiasiana, joskin se saattaa lisätä amerikkalaisten halukkuutta viedä asia YK:n ulkopuolelle ratkaistavaksi heidän omilla keinoillaan. Toisaalta on vaikea kuvitella Saksan ryhtyvän turvallisuusneuvoston jäsenenä ensi vuoden alusta vastustamaan sotilaallisen voiman käyttöä Irakia vastaan, jos neuvoston pysyvät jäsenet pääsevät siitä yhteisymmärrykseen. Tässä suhteessa Schröder joutuu luultavasti perumaan vaalipuheensa, jotka olivatkin YK:n roolin osalta poliittisesti epäviisaita.
Tässä tilanteessa Berliinin ja Washingtonin on löydettävä keinot, joilla nykyisestä umpikujasta päästään ulos ilman, että kummankaan maan johtajan poliittiset kasvot turmeltuvat kovin pahasti. Nyt kiistassa on otettu hengähdystauko, joka ennakoi normalisoinnin alkamista.
Kirjoittaja Raimo Väyrynen on professori, joka toimii Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtajana.
