Turisti menee näköalatorniin. Baarin puolella hän näkee miehen heittäytyvän ikkunasta ulos mutta ponnahtavan saman tien takaisin. Näytelmä toistuu useamman kerran. - Miten ihmeessä tuo on mahdollista, turisti kysyy mieheltä. - Tornin tämä taso on niin nerokkaasti suunniteltu, että ilmavirrat palauttavat sinut automaattisesti takaisin, toinen vastaa. Turisti haluaa kokeilla myös. Hyppää ulos: - Apuaaaaaa.... Baarimikko puistaa päätään: - Sinä se sitten osaat olla sikamainen kännissä, Teräsmies!
Teräsmiehen käytös selittyy paitsi hyvällä lentotaidolla, myös huonolla viinapäällä. Mutta miksi ihmeessä turisti halusi hypätä tornista alas? Vitsi ei toimisi, ellei se olisi niin lähellä tosielämää. Eivät ihmiset enää halua lomaltaan pelkkää lorvailua tai nähtävyyksien bongaamista. Yrittäjät tehtailevat äärimmäisiä elämyksiä sellaisella raivolla, että Suomessa on pitänyt järjestää virallinen tutkimus niiden turvallisuudesta. Kaikilla kun ei ole varaa tai halua vulkaaniseen pyhiinvaellusmatkaan aidon tulivuoren huipulle.
Kävin kesäkuun lopussa katsomassa Kaarinan nuorisoteatterin ja työvoimatoimiston tuottamaa kesäteatteriprojektia. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta näyttelijät olivat ensikertalaisia. Moni niitä, joiden kohdalla syyttäjä Ritva Santavuori ei säästelisi sanaa sosiaalipummi. Työttömiä laidasta laitaan: koulunsa keskeyttäneitä nuoria, kymmenlapsisen perheen elättäjiä, ehdonalaisuutta lusivia, epäilemättä päihdeongelmaisiakin. Miten kukaan on niin hullu, että uskoo moisista lähtökohdista syntyvän edes siedettävää teatteria? Ohjaaja Minna-Stiina Saaristo oli.
Vähänkin tolkullinen valinta porukalle olisi ollut yksinkertainen kesäteatterihupailu kohokohtanaan vaivihkainen hiippailu lintupöntön pirtupiilolle. Saaristo päätti muokata näytelmän S.E. Hintonin nuorisojengejä kuvaavasta romaanista Outsider . Francis Ford Coppola uskaltautui elokuvan puolella samaan valintaan joskus 1980-luvulla Matt Dillonin ja Patrick Swayzen kanssa.
Outsider yrittää löytää vastausta ajankohtaiseen ikuisuuskysymykseen: Miksi nuori tappaa? Näytelmän henkilöt ovat otsikon mukaisia: ulkopuolisia, syrjäytyneitä, kurjia?
Kaarinassa katsojan järkytys syntyy paitsi tekstin sisäisestä dramatiikasta sen suhteessa tekijöihinsä. Tapahtuu ihme, jota teatterissa toivoisi useammin saavansa todistaa: näyttelijät eivät enää esitä roolejaan vaan roolit näyttelijöitään. Hallittu vimma, jolla ryhmä ylittää itsensä, vie katsojan sydämen.
Onko siis käynyt niin, että rankan harjoitteluprosessin aikana koetut kasvutarinat muuttuivat osaksi näytelmän kehityskertomusta? Yksilösuorituksia ei tee mieli panna arvojärjestykseen. Katharsis - ahdistuksesta, itseinhosta ja pelosta puhdistautuminen - on ryhmän juhlaa. Mahdottomaksi väitetystä tulee todellisuutta, luusereista voittajia.
Kesäteatterin ystävän, joka ei siedä tupakanpolttoa tai naisen sukupuolielimen vilkasta turhaan lausumista, ei kannata esitykseen hakeutua. Mutta aikana, jona kolmetoistavuotias tyttö myöntää oikeudessa vaatimalla vaatineensa saada osallistua viattoman ohikulkijan kuoliaaksi puukottamiseen, jona maan pääkaupunki päättää säästää lisää psykiatrisessa hoidossa, jona kunnat kilvan nipistävät sosiaalisia palvelujaan, on ilo todistaa luottamusta taiteen ihmeitä tekevään vaikutukseen.
Elämys syntyy teosta, jolla ihminen hämmästyttää sekä itsensä että muut. Outsiderin kaarinalainen toteutus täyttää kriteerin komeasti.
