Vielä pari vuotta sitten politiikan suosikkislangistoa oli vaatia arvovalintoja. Mediaa myöten nähtiin, että suhteellisen kivuttomasti voitaisiin ongelmat hoitaa painopisteitä siirtämällä.
Suosittua oli sanoa, että kunhan ei pidettäisi kiinni ministeriökohtaisista menokehyksistä vaan siirrettäisiin joustavasti rahaa niiden välillä, niin resursseja löytyisi.
Puheet päättyivät lähes yhtä pian kuin alkoivatkin. Pari vuotta sitten eduskunnalle suorastaan tyrkytettiin mahdollisuuksia tehdä mitä tahansa budjetin sisäisiä muutoksia, kunhan lisämenot katettaisiin sisäisin siirroin. Lopputulos ei ollut edes plus miinus nolla vaan tietysti miinusmerkkinen. Yhtään pysyvää säästöä ei tainnut löytyä. Joukko lisäyksiä kyllä.
Nyt on professori Kaarlo Tuorin johdolla puhuttu perustuslain julkiselle vallalle asettamista velvoitteista perusoikeuksien turvaamisessa. Sinänsä hyvä, sillä perusoikeuksista ei paljoa ole niiden säätämisvaiheen jälkeen puhuttukaan.
Perusoikeuksia säädettäessä haluttiin tietoisesti välttää itäsaksalaismallista julistusta; kaikille luvattaisiin laajoja ehdottomia oikeuksia mutta niiden täyttäminen olisi kokonaan toinen juttu. Siksi perusoikeudet ovat enemmän tavoitteellisia.
Esimerkiksi terveyspalvelujen osalta julkisen vallan on turvattava riittävät terveyspalvelut ja edistettävä väestön terveyttä. Tämän toteuttamisen perustuslaki asettaa erikseen lailla säädettäväksi. Tällaisesta lainsäädännöstä juuri nyt onkin ns. hoitotakuun kohdalla kysymys. Perustuslaki saisi siis käytännön ilmentymänsä alemman asteisella säännöksellä.
Professori Tuorin mietteet tulivat yleistetyksi yhteen teesiin ja kysymykseen. Valtion pitäisi lisätä avustustaan kunnille, jota nämä sitten voisivat käyttää riittävien terveyspalvelujen luomiseen.
Asiassa on kuitenkin toinenkin puoli, joka palauttaa mieliin nuo arvovalinnat. Jos kohta perustuslaki on kirjoitettu enemmän tavoitteellisesti kuin ehdottomia oikeuksia kertovaksi, asettaa se kuitenkin julkisen vallan velvoitteet eräällä tavalla tärkeysjärjestykseen.
Monet ovat todenneet, että kansalaisten perustarpeista, siis perusoikeuksista, on huolehdittava vaikkei julkisella vallalla olisi siihen riittävästi rahaa. Totta onkin, perustuslaissa ei ole poikkeusta siltä varalta. Mahdollisesti kylläkin harkinnanvaraiset ilmaisut, kuten "riittävä" tai "edistää" antavat mahdollisuuden arvioida erilaisissa yhteiskunnallisissa tai taloudellisissa olosuhteissa tuollaisen käsitteen tarkkaa sisältöä.
Mutta takaisin arvovalintoihin. Mielestäni riidattomasti perustuslaista seuraa, että kansalaisten tarpeet ja niiden tyydyttäminen on asetettu tärkeysjärjestykseen. Julkisen vallan ensisijainen tehtävä on huolehtia perustuslain osoittamista tehtävistä ja kaikki muu tulee vasta sen jälkeen.
Tämä on ollut myös viesti kunnallissektorille. Uudistan sen kaiken uhallakin. Siis jos kunnan peruspalvelujen osalta on puutteita, ei saman kunnan tulisi samanaikaisesti levittää toimintojaan niiden ulkopuolelle. Jos niin tehdään, puutteet jäävät olemaan. Jouduttaisiin siis sanomaan, että rahat loppuivat muuhun käyttöön.
Ei tämä perustuslain sanoma muutu, vaikka kuinka kävisi leimakirves kulttuurin tai liikunnan vastustajaksi. Siitähän ei ole kysymys, jos peruspalvelut ovat kunnossa ja niiden yli riittää resursseja, niin siitä vaan.
Totta varmaan on, että joissakin kunnissa ei kyetä kohtuudella tuottamaan peruspalveluja vaikka onkin harjoitettu pidättyväisyyttä kaikissa toimissa. Näitä tilanteita on autettu tasaamalla kuntien tuloja ja myös harkinnanvaraisilla valtion avustuksilla.
Olen edelleenkin sitä mieltä, että sinfoniaa on parempi kuunnella kotona terveenä kuin hienossa konserttisalissa sairaana.
