Kansa jakautuu kahtia, hallitseviin ja hallittuihin, kirjoitti politologi Maurice Duverger .
Eikä mitään uutta ole auringon alla eikä ihminen muutu, kirjoitti WaltarinSinuhe egyptiläinen .
Kansa jakautui jo Sinuhen aikaan. Tapa, jolla hallitsevat ottivat ja säilyttivät valtansa, on toinen kuin tänään.
Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, julistaa perustuslaki.
Valta ei kuitenkaan ole kansalla, vaan valtion ja kansan välissä operoivilla puolueilla. Vaalit ovat mittaustilaisuuksia, joissa punnitaan sen siivun koko, jonka puolueet vallasta saavat.
Teoriassa kansalaisten, ennen muita puolueiden jäsenten, mielipiteet kirkastuvat linjoiksi, ohjelmiksi, joilla puolueet itseään myyvät.
Linjojen ja ohjelmien perään on haikailtu, kun on huudettu politiikkaa politiikkaan. On vaadittu kuria markkinakurille, arvoja taskulaskinten sijaan.
Haikailut ovat haikailuja, ne eivät kestä kyydissä, kun kamppaillaan vallasta.
Puolueet pyrkivät vaaleissa maksimoimaan äänisaaliinsa. Tehtävä on vaali vaalilta vaikeampi, koska kasvava osa äänistä on puolueiden ulottumattomissa, nukuksissa, poliittisesti.
Eduskuntavaaleihin on aikaa vajaa vuosi. Politiikan arjen raadollisuus lyö jo läpi monessa yhteydessä.
Puolueet eivät metsästä listoilleen aatteellisia järjestöaktiiveja. He eivät myy. Tarvitaan päivän julkisuudessa paistattelevia turhimoita, he myyvät.
Jutut kertovat, miten puolueet etsivät tunnettuja nimiä, miten tunnetut nimet aprikoivat ryhtyvätkö ja jos ryhtyvät, niin minkä puolueen ehdokkaaksi.
Meno on markkinameininkiä puhtaimmillaan.
Puolueet yrittävät koota ehdokkaistaan leikkelelautasen, josta jokainen äänestäjä löytää mieleisensä.
Se on vaikeaa, sillä äänestäjä on arvaamaton. Vuoden 1983 eduskuntavaaleissa valituksi tulemisen perusteeksi riitti sukunimen ensimmäinen kirjain.
Protestimieli, joka Suomessa on uusiutuva luonnonvara, voi jättää äänestäjän sohvalle, mutta voi olla myös äänestämisen ponnin.
Poliittisen markkinahumun alle unohtuu se, että joku tekee politiikkaa, aina. Vaikka laman jälkeistä aikaa on sanottu politiikasta vapaaksi markkinavoimien valtakaudeksi, sekin on politiikkaa, tietoista eikä sattumanvaraista.
Poliittiset turhimot, jotka jollakin alalla saavuttamansa tunnettuuden ansiosta valitaan eduskuntaan, eivät tee politiikkaa.
He ovat marionetteja, jotka äänestävät niin kuin sanotaan, ja puhuvat niin kuin sanotaan.
Tärkeää on katsoa ja nähdä puhuvien päiden taakse. Siellä ovat politiikan tekijät. Siellä määritellään noudatettavat poliittiset linjat.
Laman jälkeen valta vetäytyi valtiovarainministeriöön. Sieltä valtiosihteeri Raimo Sailas ja budjettipäällikkö Erkki Virtanen opastivat sekä Esko Ahon että Paavo Lipposen hallituksia.
Ministeriöiden vahvojen virkamiesten lisäksi valtaa on myös ministereiden avustajilla ja erityisavustajilla. He kuuluvat siihen pieneen piiriin, jossa muotoillaan noudatettavaa politiikkaa.
Vahvojen asemaa vahvistaa myös oligarkian rautainen laki, valta keskittyy harvoille, hallituksessakin.
Politiikan pinnallistuminen ei ole suomalainen ilmiö. Se näkyy ja kuuluu kaikkialla, missä demokratia joten kuten toimii.
Kaikenmaailman hömpötysten lisääntymistä edesauttaa demokratian sallivuus: kaikille pitää suoda mahdollisuus, ketään täysipäisen kirjoissa olevaa ei voida ennalta sulkea pois.
Ranskassa on vajaan kolmen viikon kuluttua presidentinvaalit. Pääehdokkaina ovat Jacques Chirac ja Lionel Jospin .
Muitakin ehdokkaita on, muun muassa strippari ja koira. He tuovat kuulemma väriä vaalitaisteluun.
Miksi minua pitäisi pitää vähemmän uskottavana kuin muita vain siksi, että minä otan vaatteeni pois? kysyy presidenttiehdokas.
Niinpä. Sinuhe kirjoitti myös, että valheen ympärillä parveilevat näet ihmiset kuin kärpäset hunajakakun kimpussa ja sadunkertojan sanat tuoksuvat suitsutukselta hänen istuessaan karjanlannassa kadunkulmassa, mutta totuutta ihmiset pakenevat.
(02) 269 3251
raimo.vahtera@turunsanomat.fi
