Pääkirjoitustoimittaja Juhani Heimosen kolumni 24.1.2002
Kulttuurisen suvaitsevaisuuden rajat
Kun perheenisä täysissä sielun voimissa ampuu 26-vuotiaan tyttärensä kuoliaaksi keskellä ruotsalaista hyvinvointiyhteiskuntaa, herää kysymään, mihin ihmisyys oikein on menossa.
Tai oikeammin, mihin ihmisyys on jäänyt. Millaiseen pimeyden valtakuntaan se on jäänyt mätänemään vuosituhansien kehityksen kelkasta.
Kurdi Fadime Sahindalin tapaus ei ole ainutkertainen. Samanlaisia "kunniamurhia" tehdään eri puolilla maailmaa vuosittain tuhansia.
Silti Uppsalan veriteko tuntuu poikkeuksellisen järkyttävältä. Miksi? Koska se pakottaa katsomaan todellisuutta tuskallisen läheltä.
Ruotsi on tragedian näyttämönä melkein kuin Suomi. Todennäköisesti vain vähemmistöjen pienempi pääluku on säästänyt meidät tähän asti vastaavilta murhenäytelmiltä.
Poissa silmistä, poissa mielestä on lintukodossa omaksuttu elämänasenne, jonka varassa ei enää kauan, eikä pitkälle potkita.
Viisimiljoonaisen Suomen on jo lähivuosina pakko avata lisää rajojaan, kun yhä useammilla aloilla tulee pula työvoimasta.
Samaa tahtia lisääntyy monikulttuurisuuden haaste.
Harkitun kylmäverisesti teloitetun Fadimen isä on tunnustanut tekonsa ja motiivinsa.
Tytär oli torjunut perheen valitseman aviopuolison ja alkanut seurustella ruotsalaismiehen kanssa. Se riitti tuomioon, joka pantiin täytäntöön isän ja veljen vuosia jatkuneiden tappouhkausten päätteeksi.
"Kunnia" on hurmeisen tapahtumaketjun keskeinen käsite.
Perheen ja suvun kunnian tähden naisia vangitaan, kidutetaan, silvotaan ja tapetaan kaikkialla, missä uskonnollinen fundamentalismi ja alkukantaisista heimoyhteisöstä periytyvät arvo- ja valtarakenteet hallitsevat ihmistä.
YK:n tietojen mukaan kunniamurhia tehdään eniten muslimien asuttamissa maissa, vaikka islamilaisuus ei opillisesti mitenkään niitä hyväksy.
Valtioiden lista on pitkä: Afganistan, Bangladesh, Brasilia, Iso-Britannia, Egypti, Intia, Irak, Israel, Jordania, Marokko, Pakistan, Syyria, Turkki, Ruotsi ...
Kurdiperheiden ja -sukujen kaltaisissa kollektiiveissa vallitsee järjestys, jota sosiologian klassikko Emile Durkheim nimitti mekaaniseksi solidaarisuudeksi.
Yhteisöille on tyypillistä käyttäytymisen tiukka samankaltaisuus, miesten valta-asema, sosiaalisten asemien hierarkkisuus ja normeista poikkeavien yksilöiden ankara rankaiseminen.
Humanismin individualistista perimää kantavan eurooppalaisen on vaikea tajuta, että kunnia ja sen kääntöpuoli häpeä ovat kurdeille ehdottoman yhteisöllisiä käsitteitä.
Suorastaan mahdotonta on ymmärtää ja vielä vähemmän hyväksyä, että yhteisön normi sumentaa ihmisessä hänen syvimmän lajiominaisuutensa - kiintymyksen omaan jälkeläiseen.
Kunniamurhat, tyttöjä silpovat ympärileikkaukset ja muut käsittämättömät ihmisarvon loukkaukset panevat miettimään kulttuurisen suvaitsevaisuuden rajoja.
Kyvyttömyys ja haluttomuus hyväksyä erilaisuutta on ihmiskunnan pahimpia vitsauksia ja keskeisiä ongelmien syitä.
Mutta kuinka pitkälle erilaisuuden sietämisessä pitää ja voi mennä?
Jos mies Irakin Kurdistanissa tappaa uskottomuudesta epäillyn vaimonsa, hän pääsee rangaistuksetta, koska puolusti vain suvun kunniaa.
Olisiko sama peruste otettava oikeusohjeeksi myös Uppsalan tapauksessa.
Tuskin.
Pohjoismainen oikeusvaltio tietysti tutkii, syyttää ja tuomitsee Fadime Sahindalin surmaajan voimassa olevan rikoslain mukaan.
Todistajana kuullaan uhrin rakastettua, miesystävää, joka saattaa olla tragedian ainoa kahta sivilisaatiota yhdistävä linkki. Se ei riitä tekemään tapahtuneesta kulttuurien välistä törmäystä, vaan tulkitaan enemmänkin yhden alayhteisön sisäiseksi konfliktiksi.
Ruotsi on vuosikymmeniä ottanut auliisti vastaan vierasmaalaisia, mutta edellyttänyt, että nämä elävät maassa maan tavalla.
Sopeuttava siirtolaispolitiikka ei ole kyennyt kuitenkaan sulauttamaan maahanmuuttajia valtakulttuuriin. Kansankodin avarassa sylissä etniset ryhmät ovat kääntyneet pikemminkin sisään- kuin ulospäin.
Suomen kannattaisi yrittää ottaa naapurin virheistä opikseen ja toimia toisin nyt, kun siihen on vielä mahdollisuus.
Mitä avoimempi vuorovaikutus kantaväestön ja tulijoiden kesken syntyy heti alussa, sitä vähemmän näillä on aihetta vetäytyä kuoreensa ja kulttuurisen fundamentalismin suojaan.
juhani.heimonen@turunsanomat.fi
(02) 2693299
