Pääkirjoitukset

Pääkirjoitus 20.1. 2002
Valtion ja kuntien taloudellisessa
vastuunjaossa pahoja vinoutumia

Professori Kaarlo Tuorin mukaan kuntien ja valtion vastuusuhteissa vallitsee perustuslain vastainen tilanne.
Professori Kaarlo Tuorin mukaan kuntien ja valtion vastuusuhteissa vallitsee perustuslain vastainen tilanne.

Julkishallinnolla on Suomessa kaksi tasoa, valtio ja kunnat. Demokratian kannalta niiden pitäisi olla toistensa täydentäjiä omine toimivaltuuksineen ja vastuineen. Todellisuudessa asetelma näyttää vinoutuneen alistussuhteeksi, joka uhkaa jo vakavasti kansalaisten perusoikeuksia.

Kunnissa on maailman sivu napistu lisätehtävistä, joita valtio niille sälyttää. Nyt kritiikin tueksi on saatu myös kättä pitempää. Julkishallinnon suhteista on valmistunut valtiosääntöoikeudellinen asiantuntijaselvitys, joka osoittaa, etteivät kuntien väitteet asemansa kurjistumisesta ole tuulesta temmattuja.

Kuntaliitto pyysi Helsingin yliopiston hallinto-oikeuden professori Kaarlo Tuorilta vastausta kahteen kysymykseen: onko valtion ja kuntien vastuut sosiaalisten perusoikeuksien toteuttamisessa asianmukaisesti järjestetty sekä onko kunnille siirtynyt valtiolle kuuluvia tehtäviä ja rahoitusvastuuta tavalla, joka vaarantaa niiden itsehallinnon.

Tuorin arviot ja lopputulemat ovat valtiolle varsin raskauttavia. Erityisesti 1990-luvulla kunnille sysättiin kansalaisten perusoikeuksien turvaamiseen liittyviä pakollisia tehtäviä, joista vastuu on aina ensisijaisesti valtion. Tarvittavia lisäresursseja ei kuitenkaan herunut. Päinvastoin lamaan vedoten valtio veti rahahanoja entistä tiukemmalle.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Taloudellisen rasituksen siirtymä näkyy dramaattisimmillaan sosiaali- ja terveydenhuollossa. Siinä valtionosuuksia leikattiin 21,7 miljardista markasta 13,4 miljardiin 1990-99. Samaan aikaan kuntien rahoitusosuus kaksinkertaistui. Vuosikymmenen lopussa valtionosuudet kattoivat enää viidenneksen lohkon toimintamenoista.

Näin mittavalla resurssien uusjaolla on totta kai seuraamuksensa. Kaikki kunnat eivät ole pystyneet suoriutumaan kunnolla velvoitteistaan, vaikka ovat korottaneet veroprosenttia ja käyttäneet tuotot kokonaan lakisääteisiin menoihin.

Tuorin mukaan tilanne on kahdessakin mielessä perustuslain vastainen. Se uhkaa sekä kunnallista itsehallintoa että kansalaisten yhdenvertaisuutta sosiaalisten perusoikeuksien toimeenpanossa. Kun kunnalla Sodankylän tapaan ei ole varaa maksaa edes virkamiestensä palkkoja, on vaikea puhua hallinnollisesta tai taloudellisesta autonomiasta.

Vinoutumista kärsivät eniten voimavaroiltaan heikoimmat kunnat. Niiden todellisuus ei näy yleistä kehitystä summaavissa tunnusluvuissa, joihin valtiovalta kernaasti tukeutuu perustellessaan omia ratkaisujaan.

Kuntien ja valtion vastuunjaon perustuslaillista ongelmaa ei pitäisi ohittaa vain politiikkaa häiritsevänä juridiikkana. Lamavuosien perintönä niiden suhteissa on paljon perattavaa.

Kunnallinen itsehallinto on tärkeä osa demokratiaa, kansanvaltaa lähinnä kansalaisia. Sen kaventuminen on estettävä, jos ei muuten niin säätämällä kunnille veto-oikeus kieltäytyä tehtävien siirrosta, kuten hallintotieteilijä Risto Harisalo muutama vuosi sitten ehdotti.

Toisaalta myös kunnilla on aihetta itsetutkisteluun. Liian usein ne tulkitsevat autonomian vapaudeksi toimia tehottomasti ja byrokraattisesti. Tuorin selvitys on oivallinen avaus keskustelulle, jossa ei voida eikä pidä välttää myöskään kysymystä kuntien yhteistyöstä, koosta ja liitoksista.