Kansantalouden ja aluetalouden ero voidaan pelkistää kolmeen tuntomerkkiin, jotka kansantaloudella on ja alueelta puuttuvat. Jos taloudella on rajakontrollia hyödykkeiden sekä tuotannontekijöiden liikkeiden suhteen ja sillä on omaa talouspolitiikkaa sekä vielä oma raha, se on täysimääräisesti kansantalous eikä aluetalous, jolta puhtaimmillaan kaikki nämä puuttuvat.
Näitä hiukan teoreettisilta tuntuvia tärkeitä periaatteita on hyvä pysähtyä pohtimaan, kun viimeistään nyt kaikki ovat havainneet, että meillä ei enää ole omaa rahaa. Euro on tosin ollut laillinen maksuvälineemme jo kolme vuotta.
Usein on muisteltu, että kun Suomi sai oman markan, maa pääsi taloudellisesti hyvään asemaan. Venäjän markkinat olivat meille auki, ja oman rahan avulla saatoimme pitää huolta hintakilpailukyvystämme ja rahataloudellisesta autonomiastamme.
Tätä aikaa on pidetty hyvänä juuri siltä kannalta, että maa oli markkinoiden näkökulmasta alue, mutta rahapolitiikan kannalta kansantalous. Markan ulkoinen arvo pysyi silloin paljon vakaampana kuin myöhemmin.
Absoluuttinen vai
suhteellinen etu
Kansantalouksien eli valuutta-alueiden välinen kilpailu tapahtuu täysimääräisesti suhteellisen edun periaatteella. Suhteellisen edun periaatehan lupaa optimistisesti, että erilaisen tuottavuuden taloudet voivat käydä molempia osapuolia hyödyttävää vaihdantaa, kun heikomman tuottavuuden maa erikoistuu siihen, missä se on vähemmän huono ja korkeamman tuottavuuden maa siihen, missä se on enemmän parempi.
Se, että teoria voi luvata vielä mahdollisuutta vaihtotaseen tasapainoon vaatiikin jo oman rahan: on olemassa valuuttakurssi, jolla tuottavuuserosta huolimatta vaihto on rahataloudellisesti tasapainossa. Valuuttakurssillakaan ei voida tietysti poistaa tulo- ja elintasoeroja.
Alueiden välisen kilpailun periaatteena on absoluuttinen etu siinä mielessä, että alueen on oltava kilpailukykyinen samoilla rahamääräisillä kustannuksilla ja hinnoilla. Tämä on nyt tilanteemme suhteessa euroalueen maihin.
Tuottavuuseroja ei voi sovitella valuuttakurssilla vaan palkkatasolla ja muilla kustannustekijöillä. Vain ns. sisäinen devalvaatio on käytettävissä. Voidaan tosin myös lohduttautua sillä, että alueilla ei ole valuuttavaranto-ongelmaakaan. Heikko kilpailukyky ei näy heti rahataloudellisina ongelmina, mutta se on laiha lohtu, jos palkkataso laskee ja työttömyys nousee.
Kaikki tuottavuuserot eivät tosin tule alueiden välisessä kilpailussakaan esille, koska osa tuotannosta on aina paikallista ja alueellista. Uskon, että nyt alkaa ilmestyä kiinnostavia vertailuja euroalueen hinta- ja palkkatasoeroista. Ensimmäisiä näyttää jo tuleen.
Ne tulevat osoittamaan, että eri puolilla maksetaan erilaista palkkaa hyvin samanlaisestakin työstä. Eri mailla on erilainen tuottavuus ja niin vaihtelevat palkatkin. Samaa tekevät hinnat.
Meitä voi ärsyttää se, että jonkin palveluksen voisi saada toisessa maassa paljon halvemmalla, mutta kun sitä ei pääse sieltä hakemaan. Jos kaupan kohteeksi sopivia tavaroita voi hankkia jostakin maasta paljon halvemmalla, niin varmaankin yrittäjät alkavat niitä meille tuoda.
Mitään hätkähdyttävän suurta ja yleistä hintatasoeroa siirtokustannusten jälkeen ei kuitenkaan pitäisi paljastua niitten tavaroiden osalta, jotka jo nyt ovat kansainvälisen kaupan piirissä. Jos näin käy, silloin euron muuntokurssi ei ole ollut tasapainotasolla.
Kaikki hintaerot
eivät poistu
Paljon kiinnostavia eroja kuitenkin löytyy ja yrittäjien tehtävä on synnyttää kauppaa, joka samalla hävittää näitä eroja. Suomalainen kuluttaja voi odottaa hyötyjä nyt kärsittävän rahanvaihdon palkaksi, koska me tiesimme jo muuntokurssien määrittämisen aikaan, että Suomi tulee olemaan kallis euromaa.
Vaikka integraatiolla on taipumus supistaa hinta- ja palkkaeroja, monet syyt estävät hintojen yhtäläistymistä. Siirtokustannukset on yksi hyvin luonnollinen tekijä, samoin se että joitakin hyödykkeitä ei voi siirtää ollenkaan.
Verotus on taas hintaerojen aiheuttaja, josta voidaan itse päättää. EU:n veroharmonisointi on siinä määrin lievää, että se ei meitä pakota poistamaan näitä eroja. Arvaan, että autojen ja alkoholijuomien hinnat ärsyttävät suomalaisia nyt entistä enemmän, kun erot hyppäävät silmille euronumeroina.
Tässä kohdin on hyvä palata muistelemaan, kuinka muuntokurssi (1 e = 5,94573 mk) syntyi. Sen taso oli näkyvissä jo syksyn 1996 ERM-kytkennässä, joka tehtiin keskuskurssilla 1 ecu = 5,806 mk vaihteluvälin ollessa +/- 15 prosenttia. Tämä merkitsi Suomen ja Saksan markan suhdetta 1 DEM = 3,04 mk, joka muuten pysyi lopullisiin muuntokursseihin saakka.
Eurokurssit vahvistettiin vuoden 1999 alussa silloin valinneiden markkinakurssien pohjalta. Ne taas olivat kohtalaisen lähellä silloin valinneita keskuskursseja, joka Suomen markan osalta oli 6,01 mk/ecu.
Muuntokurssien vahvistamisen yhteydessä jotkut vaativat, että markan arvon olisi pitänyt olla korkeampi eli kurssin alempi. Jos näin olisi tapahtunut, saisimme nyt samasta markkamäärästä enemmän euroja tilalle. Esimerkiksi jos kurssi olisi 5 mk/euro, 1 000 markasta tulisi 200 euroa eikä 168,19 kuten nyt. Samalla kuitenkin kaikki hinnat euroina olisivat juuri vastaavasti korkeammalla, ja summan ostovoima kotimaassa olisi sama. Kun nykyiselläkin kurssilla Suomi on kallis maa, ei olisi ollut viisasta ilmoittautua eurokilpailuun vieläkin korkeammilla hinnoilla.
Asiat riippuvat
edelleen meistä
Eikö euro-Suomi sitten ole enää kansantalous vaan pelkkä alue? Ensiksi voidaan todeta, että EU:n sisämarkkinoiden kuuluisat vapaudet merkitsivät rajakontrollin poistumista. Tavaroiden, palvelusten, henkilöiden sekä pääomien on määrä liikkua vapaasti. Omaa talouspolitiikkaa edustaa erityisesti kansallinen finanssipolitiikka, jota tosin rajoittaa ns. kasvu- ja vakaussopimus sekä yleinen kilpailun paine.
Hyvin olennainen muutos on kuitenkin se, että raha ja sen mukana rahapolitiikka on euroalueen yhteinen. Näin perinteiset kansantalouden tuntomerkit ovat melko vähissä. Suomi on siis euroalueen talous: ei vain alue muttei myöskään entisessä mielessä pieni avoin kansantalous.
Yhdeksi ja samaksi alueeksi raha-alue ei kuitenkaan muodostu senkään takia, että kieli- ja kulttuurierot vahvistavat etäisyyksiä. Kokonaisuus voi olla järjestetty muodollisesti integroituneeksi, mutta toiminnallisesti se pysyy eriytyneenä.
Tämä merkitsee toimintaympäristöä, jossa rahapoliittinen autonomia uhraamalla on päästy eroon pienen syrjäisen maan valuuttajärjestelmän valinnan pulmasta. Enää ei tarvitse murehtia kiinteän ulkoisen arvon eikä kellumisen tuomia ongelmia. Suhteessa eurokumppaneihin valuuttakurssin muuttumisen mahdollisuuttakaan ei ole, ja ulkopuolisiin valuuttoihin nähden tapahtuvassa kellumisessa nautitaan suuren valuutan edusta.
Euron myötään tuoma rahataloudellinen vakaus näkyy nyt juuri siinä, että vientikysynnän hiipumisen jälkeen ei tullut entiseen tapaan rahataloudellista peräaaltoa vaikeuttamaan asioiden hoitamista.
Kun takaisku on koetellut meitä ja muuta euroaluetta samalla tavalla, olemme saaneet rahapolitiikkaa, jota nyt juuri tarvitsemme ja jota omalla rahalla olisi ollut vaikea aikaansaada. On helppo kuvitella, kuinka paljon huonommin asiat voisivat olla, jos jokainen Nokian tulosvaroitus synnyttäisi korkopiikin tai valuuttakurssiheilahduksen.
Koska ilmaisia lounaita ei ole, pelkkää autuutta ei ole luvassa. Suomen saavuttamasta laman jälkeisestä 40 prosentin kasvusta suurin osa saavutettiin ennen euroaikaa.
Kasvu on paljolti syntynyt poikkeuksellisen vahvasta yhden sektorin noususta, jolla on aina joitakin tapauskohtaisia selityksiä. Hyvä hintakilpailukykykään ei yksin riitä, mutta sen menettäminen kyllä johtaa ongelmiin.
Taloudellinen menestys on edelleen valtaosaltaan kiinni meistä itsestämme. Ensimmäiset ajat eurosta osoittavat, että se tukee näitä pyrkimyksiä antamalla rahataloudellista työrauhaa.
Globaalissa toimintaympäristössä menestymisestä saamamme kokemus osoittaa, että kysymys ei ole vain asemastamme Euroopassa. Euroalueen osana oleminen kuitenkin edistää mahdollisuuksiamme nostaa tuottavuutta ja kehittää liiketoimintaosaamista, mikä on ratkaisevaa pitkän päälle.
Paavo Okko
Turun kauppakorkeakoulun
kansantaloustieteen professori
