Pääkirjoitus

Kolumni Päivän Pistot/Aimo Massinen
Lipposen testamentti

Tämä on testamentti, jota en koskaan uskonut joutuvani kirjoittamaan. Minut on kohdannut syvä suru. Sydämeni on murtunut, enkä tuskani määrää voi sanoin kuvata.

Iso osa maailmaani mureni, kun olen järkytykseksi saanut huomata, miten kaikista ponnisteluistani ja uhrauksistani huolimatta en koe saavani tukea omalta kansaltani. Jopa omat puolueveljet ja -sisaret ovat hylkäämässä minut.

Elämäni pahin painajainen on alkanut.

Olen elämässäni aina pyrkinyt itse vastaamaan teoistani ja elämääni koskevista asioista, ja niin teen nytkin.

Huippupoliitikkona minun olisi itse pitänyt ottaa selville kansani tunnot ja olla tietoinen politiikanteon vaaroista. Nyt saan sinisilmäisyydestäni ja valtavista erehdyksistäni maksaa kalliin hinnan.

Mielessäni pyörii monia kysymyksiä, mutta vaikka kuinka yritän kapinoida vastaan, en voi tapahtunutta muuttaa.

Uskon, että Jumala tahtoi näin kohdallani käyvän. Mooseksen piti johdattaa napiseva kansansa läpi kuivan ja kivisen erämaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Sydämeni pohjasta haluan pyytää virheitäni anteeksi Suomen kansalta ja koko politikoivalta maailmalta. Samalla esitän nöyrät kiitokseni kaikille tukijoilleni vuosien varrelta.

Erityisesti haluan kohdistaa kiitoksen sanani Sauli Niinistölle . Veljeni Sauli, ilman Sinua me olisimme olleet hukassa.

Kuka tulisi Niinistön tilalle sanomaan Suomen köyhille ei. Missä on se herra X?

Te muutkin siellä kokoomuksessa olette Päivin ja perheeni ohella auttaneet minua jaksamaan. Nyt jos koskaan tuo tuki on tarpeen.

Politiikka on antanut minulle paljon, mutta paljon se myös otti. Nyt ei ole enää kiire.

Minä täytän huhtikuun 23. päivä jo 60 vuotta. Tuimin taistelu on ohi. On aika uuden elämän.

Kauan sitten, kun pienenä poikana ensimmäisen kerran kirmailin Lapissa Turtolan kairoilla, alkoi elämässäni suuri seikkailu, josta tuli loputon tuska. Kaaduin ja nousin, yhä uudestaan ja uudestaan.

Tuhannet litrat hikeä ja kyyneleitä ovat saaneet nyt surun sävyt. Mutta sieltä Turtolasta sekä sittemmin Kuopiosta savolaisten vääräleukojen loputtomasta optimismista ja kuohuvista uima-altaista ammensin myös sen vahvuuden, jonka avulla selviän näistäkin vastoinkäymisistä.

Rehtinä, entisenä Lapin poikana minä tulen joka tapauksessa hoitamaan tämän pääministerin tehtävän kunnialla loppuun. Minulla on nimittäin velvollisuuteni ei vain Suomen kansaa, vaan Euroopan unionin laajaa väestöä kohtaan. Siellä minulla on vielä sentään tukijoita, ainakin valtioiden pääministerien joukoissa.

Minua ei voi syyttää ainakaan rettelöinnistä tai oman edun tavoittelusta. Suomi on EU:n mallioppilas, vaikka tuo ilmaisu ei ehkä kaikkien korvissa kuulostakaan hyvältä.

Sydämeni itkee kuitenkin verta nimenomaan siksi, että niin monet omat puoluetoverit ovat kääntäneet minulle selkänsä. Juureni eivät ole työläiskodissa, isäni oli ylimetsänhoitaja ja äitini sairaanhoitaja, mutta silti olen ammentanut koko henkisen kapasiteettini sosiaalidemokratian aatteesta.

Olen melkein koko ikäni ollut Sdp:n palveluksessa, viimeiset vuodet vastuullisena puheenjohtajana. Mutta nyt saa riittää!

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Minä olen tannerilainen, mutta en sentään Väinö Tanner, joka vielä vanhoilla päivillään roikkui mukana ja hajoitti lopullisesti koko puolueen. Sdp:n kapinoiva kenttä pääsee minusta ensi vuoden puoluekokouksessa.

Kohtalo on varmaan näin tarkoittanutkin. Olen usein puhunut nuorten, nuorempien ja luovempien voimien esiinmarssin tärkeydestä. Nyt voin omalta osaltani antaa tietä nuoremmille. Se on varmaan koko puolueen etu.

Vihreän liiton sääntöjen mukaan puolueen puheenjohtaja voi toimia tehtävässä yhtäjaksoisesti korkeintaan kaksi kaksivuotiskautta. Minulle tulee ensi vuonna täyteen jo kolme kolmivuotiskautta Sdp:n peräsimessä. Sat sapienti , kylliksi viisaalle.

Poliittisen oravanpyörän kiihtyvässä vauhdissa oravia on vaihdettava väistämättä yhä tiuhemmin. Urhea hallituksenikin alkaa olla kautta linjan yhtä kremppaporukkaa.

Mutta vielä kerran korviini kantautuu Lapin kairojen mystinen kutsu. Nöyränä, kiitollisena ja yksinäisenä vaellan sinne kohta viimeisen kerran, polvistun, myönnän tappioni ja pyydän sielulleni rauhaa.

Kuten suuri runoilija Eino Leino aikoinaan Elegiassaan lopuksi kauniisti kiteytti: "Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin."
Kirjoittaja on Turun Sanomain päätoimittaja.