Havaintoja-kolumni/Raimo Vahtera:
Vanhan linnan arvoitus
Pentti Viherluodon säveltämässä ja Harry Etelän eli isoveli Aimo Viherluodon sanoittamassa tutussa iskusävelmässä lauletaan:
"Vanhan linnan puistossa on musta ruusu piilossa..."
Minkä vanhan linnan?
Jotkut sotkevat sen Liedon Vanhalinnan kartanoon. Linnavuoren laella on muinaislinna, mutta se ei ole laulun vanha linna.
Linnavuoren juurella sijaitseva kartano on kansallinen aarre. Kartanon viimeinen viljelijäisäntä Mauno Wanhalinna Ester-vaimoineen lahjoitti tilan vuonna 1956 Turun yliopistolle.
Vanha linna on Turun linna.
Vielä 1950-luvulla se oli turkulaisten puheessa vanha linna, ei linna tai Turun linna. Ei turkulainen sano Turun tuomiokirkkokaan, tuomiokirkko riittää.
Miten niin vanha, missä on uusi?
Vastaus tähän kysymykseen löytyy vaikka Naantalista. Siellä on vanha kaupunki, muttei uutta kaupunkia.
Lisäksi Turun linna on Suomen oloissa todella vanha linna.
Portsalaispoikina Viherluodotkin tunsivat hyvin vanhan linnan ympäristöineen.
Toissa vuosisadalla Turkuun tulijoita opastettiin muun muassa näin:
"Sisimmäinen linnanosa eli ns. Vanhalinna, joka on vanhin ja tärkein osa linnaa, täyttää mainitun vuorenharjanteen, muodostaen jotenkin säännöllisen suorakaiteen muotoisen linnanpihan, jota joka sivulla ympäröivät harmaakivestä tehdyt korkeat muurit."
Turun historiallisen museon perustamista puuhattiin kohta Turun palon jälkeen. Professori 2 Eino Jutikkala kirjoittaa hankkeesta muun muassa:
"Aivan erikoisen suurtyön tällä alalla oli tehnyt linnansaarnaaja Ad. Lindman (1821-1874). Toimiessaan Turun tuomiokirkon muinaismuistojen uusimiskomitean sihteerinä hän mm. teki aloitteen sarkofagin hankkimiseksi Kaarina Maununtyttärelle tuomiokirkkoon, mikä v. 1867 toteutettiinkin. Mutta hänen harrastuksensa ei kohdistunut ainoastaan tuomiokirkkoon ja vanhaan linnaan, jossa hänellä oli kirkkonsa ja virka-asuntonsa, vaan kaikkeen Turun historiaan."
Lainaus osoittaa, ettei vanha linna ollut vain turkulaisten puheenpartta. Se sopii viralliseen historiankirjaankin.
Linnahan rakennettiin Ruotsin vallan tukikohdaksi. Se eli parasta kauttaan viisisataa vuotta sitten, jolloin Juhana-herttua väkineen vietti siellä aikansa taiteiden öitä ja päiviä.
Sen jälkeen linnan merkitys haihtui kuin aamu-usva. Sitä pidettiin kruununmakasiinina ja vankilana. Rakennusten annettiin rappeutua.
Maamme itsenäistyttyä vanhaa linnaakin alettiin katsella toisella silmällä. 1930-luvulla tehtiin ehdotuksia linnan restauroimisesta. Vuosikymmenen lopulla edistyttiin alustavien tutkimusten asteelle.
Sota muutti suunnitelmat. Kesäkuussa 1941 linnaan osui palopommeja ja räjähdyksiä seuranneessa ankarassa palossa katot sortuivat. Sodan päätyttyä alkoi restaurointi. Urakka oli mittava.
Peruskorjatun päälinnan vihkiäisjuhla vietettiin toukokuun 4. päivänä 1961. Juhla oli arvokas. Tilaisuudessa tasavallan presidentti Urho Kekkonen luovutti Turun kaupunginvaltuuston puheenjohtajalle Arvo Toivoselle linnan avaimen.
Avaimen luovutus symboloi sitä, että kaupunki sai linnan käyttöoikeuden.
1960-luvun alussa uudistettiin sopimus, jonka mukaan Turku maksaa kulut muttei vuokraa. Sopimus on ajan myötä hapertunut mitättömäksi. Nyt näyttää siltä, että antajalla olikin frii päällä: käyttöoikeudesta ryhdytään rahastamaan.
Valtion virastojen ja laitosten laman jälkeisessä tuloshuumassa omaksuma käytäntö, jonka mukaan kaikesta pitää rahastaa, johtaa eriskummallisiin ratkaisuihin. Hinnat vedetään usein hatusta, kun muuta järkevää perustetta ei ole.
Hullunkurisia ratkaisuja perustellaan käyvällä tai normaalilla tuottotavoitteella. Normaali taidetaan käsittää samassa venyvässä merkityksessä kuin normaalien ruokajuomien yhteydessä.
Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustajaeukko jos povaa, ettei varmaan mene pitkään, kun valtio vaatii Turulta vuokraa Ruissalostakin.
Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomien päätoimittaja.
