Pääkirjoitus

Juhani Heimosen Rivien välistä -kolumni 16.11.2000
Anteeksipyydettävää piisaa

Helsingin Tähtitorninmäellä paljastettiin äskettäin epätavallinen muistomerkki.

Mäen rinteeseen sijoitettu matala kivipaasi sai paljon puhuvan nimen, "Apua hakevat kädet". Taideteoksen aiheena on juutalaisten holokausti.

Vaikka toisen maailmansodan hirmutöiden näyttämöt olivat kaukana Hitlerin Saksassa, polttouhrien historia koskettaa myös Suomea.

Marraskuun kuudentena 1942 valtiollinen poliisi Valpo luovutti Helsingin Eteläsatamassa kahdeksan juutalaispakolaista Gestapon käsiin. Natsi-Saksan käskyläiset laivasivat heidät Tallinnan kautta Auschwitzin keskitysleirille.

Vain yksi selviytyi kammottavalta matkalta hengissä.

Muistomerkin paljastanut pääministeri Paavo Lipponen pyysi Suomen ja suomalaisten puolesta tapahtunutta anteeksi Helsingin juutalaisyhteisöltä.

Hänen mukaansa luovutus oli häpeän hetki maamme historiassa. Ei vähiten siksi, että asiasta päätti korkeimman omakätisesti tuolloinen J. W. Rangellin hallitus.

On tietysti loogista, että anteeksi pyynnön esitti saman toimeenpanovallan nykyinen edustaja, joka aikanaan halpamaiseen tekoon syyllistyi.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Silti ei mahda mitään sille, että pääministerin ele, niin vilpitön kuin varmaan olikin, vaikutti valjulta ja myöhäsyntyiseltä.

Asia olisi pitänyt hoitaa jo viisikymmentä vuotta sitten.

Pyytäessään anteeksi suomalaisten nimissä Lipponen tuli ilmaisseeksi jotakin kansakunnan kollektiivisesta syyllisyydestä.

Saksalaisille käsite on erityisen tuttu. He ovat käyneet jaakobinpainia menneisyytensä kanssa kalvavammin kuin kukaan.

Siitä huolimatta vai juuri senkö vuoksi, natsiaate nostaa taas Reinin maalla päätään. Mene ja tiedä.

Joka tapauksessa sama sokeus, joka esti näkemästä Hitlerin hallinnon todellisuutta, panee nyt uusnatsit ummistamaan silmänsä. Tai kenties he näkevät, mutta eivät piittaa.

Suomalaisten tuntoa on painanut kahdeksan pakolaisen luovuttaminen hirmuvallan käsiin.

Luku on pieni, jos sitä vertaa saksalaisten taakkaan, kuuden miljoonaan juutalaisen tuhoamiseen.

Inhimillisyyden, moraalin ja syyllisyyden kannalta vertailu on kuitenkin tarpeeton.

Suomen hallituksen ratkaisu marraskuussa 1942 rikkoi julkeasti juuri niitä periaatteita vastaan, joita sen perustuslain mukaan olisi pitänyt puolustaa.

"Mene, äläkä enää syntiä tee", oli erään nasaretilaisen vapahduttava päätös tekojaan katuneelle.

Siinä varteenotettavaa sekä Mooses-Lipposen hallitukselle että kaikille sen edeltäjille ja seuraajille.

Katumuksen aiheita maailmassa riittää.

Muuan lukija on jäänyt odottelemaan, milloin Suomi pyytää anteeksi sodan jälkeen Neuvostoliittoon vastoin tahtoaan lähetetyiltä inkeriläisiltä ja niin sanotuilta Berijan vangeilta.

Kätevää on niputtaa pahat teot yhteen kuten teki paavi Johannes Paavali II. Hän pyysi keväällä anteeksi kaikkia syntejä, joita katolinen kirkko on tehnyt kahden tuhannen vuoden kuluessa.

Koskaan aiemmin Rooman kirkon pää ei ole esittänyt yhtä laajamittaista Mea Culpaa.

Myönnettyjen virheiden listalta löytyivät niin ristiretkien "ei-evankeliset" menettelytavat, inkvisitiot ja noitavainot kuin uskonsodat, naisten syrjintä ja rotusorto.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Yksi joukosta kuitenkin puuttui: avoin ja selkeä vastuunotto Vatikaanin toiminnasta juutalaisvainojen aikana.

Johannes Paavalilla ei ollut rohkeutta, saati nöyryyttä mainita nimeltä sodanaikaista edeltäjäänsä, paavi Pius XII:ta. Häntä, jonka kerrotaan vaieten kääntäneen selkänsä, kun mooseksenuskoisia teloitettiin.

Todellisia subjekteja katolisen kirkon anteeksipyynnöstä on turha muutenkaan etsiä.

Puhumalla peitellysti vain "kirkon ihmisistä" ja "kirkon lapsista", jotka ovat tehneet syntiä, Johannes Paavali väisti kokonaan kysymyksen itse kirkon syyllisyydestä.

Miksi?

Koska hän halusi varjella kalleimpaansa, katolisen kirkon keskeistä dogmia paavin erehtymättömyydestä.

Myös Suomen luterilaisessa kansankirkossa on yritetty päästä mukaan anteeksipyyntöbuumiin.

Kirkolliskokouksen syysistuntoon tuotiin aloite, jossa kiinnitettiin huomiota Lutherin juutalaisvastaisiin lausumin ja ehdotettiin, että kirkko sanoutuisi irti kaikesta antisemitismistä.

Aloite hylättiin. Arkkipiispa Jukka Paarman johtamalle kirkolle riittää Luterilaisessa maailmanliitossa vuonna 1984 hyväksytty asia koskeva kannanotto.

Kaikessa pragmaattisuudessaan sangen ekumeeninen ratkaisu.

Kirjoittaja on Turun Sanomien pääkirjoitustoimittaja.