Taloudellinen eriarvoistuminen ei ole vain kuntien, vaan enenevästi myös seurakuntien ongelma. Jako rikkaisiin ja köyhiin, menestyviin ja ahdinkoisiin on voimistunut yhtä tahtia yleisen polarisoitumisen kanssa. Aineellisten ongelmien kasautuminen lisää pienten seurakuntien painetta liittyä isoisiin.
Luterilaisella kirkolla on Suomessa kuutisensataa seurakuntaa. Niistä joka kolmas on taloudellisesti ahtaalla. Kirkkohallitus avusti lauman heikoimpia viime vuonna 75 miljoonalla markalla. Avustetuista melkein puolet oli niin huonossa jamassa, etteivät olisi kyenneet selviytymään omin nokkineen.
Kirkon yhteisöjen talousvaikeudet ovat paljolti samaa perua kuin kuntien. Kasvukeskuksissa seurakunnilla menee hyvin, taantuvilla syrjäseuduilla huonosti. Tyyppiesimerkki edellisistä on Nokia-vetoinen Salo, jälkimmäisistä Itä- ja Pohjois-Suomen muuttotappioalueet.
Verotus on seurakuntien pääasiallinen tulonlähde. Pienissä yksiköissä kymmenykset eivät tahdo riittää aina edes pakollisen henkilöstön, papin, kanttorin ja diakonin palkkoihin, saati rakennusten kunnossapitoon tai palvelutoiminnan kehittämiseen.
Isoilla seurakunnilla on yleensä enemmän taloudellisia resursseja ja liikkumavaraa. Laajemman veropohjan lisäksi niillä on pikkuseurakuntia otollisemmat olosuhteet kiinteän omaisuuden, rahastojen ja muun pääomaleiviskän kartuttamiseen. Tässä hyvästä esimerkistä käy vaikka Turun ja Kaarinan seurakuntayhtymä, jonka ei ole tarvinnut kiristää kirkollista veroruuvia viiteenkymmeneen vuoteen.
Pelastus ja pettymys on ollut monille yritysten maksama yhteisövero. Sen tuotoista seurakunnat saivat vielä viime vuonna 2 prosentin siivun eli noin 700 miljoona markkaa. Nyttemmin yhteisövero-osuutta on pudotettu 1,63 prosenttiin, mikä tietää verotulojen laskua noin 170 seurakunnassa.
Suhteellisesti suurin menetys odottaa Kirkon tiedotuskeskuksen raportin mukaan Uuttakaupunkia. Siellä seurakunnan yhteisöverotulot romahtavat parissa vuodessa runsaasta 10 miljoonasta markasta 1,6 miljoonaan. Salo-Uskelassa vastaavien tulojen arvioidaan puolestaan kasvavan 6,5 miljoonasta 23:een.
Näin suuret tuloerot asettavat seurakunnat aivan eri lähtöasemiin jo niille asetettujen perustehtävien toteuttajina. Vähimmäisvelvoitteista ei voida kuitenkaan tinkiä: lapset pitää kastaa, avioparit vihkiä ja vainajat siunata.
Jos seurakunnat tulot eivät niihin riitä, kirkon sisäistä avustus- ja tulojen tasausjärjestelmää täytyy muuttaa. Tai ryhtyä miettimään seurakuntien yhdistämistä isommiksi yksiköiksi.
