Pääkirjoitus

Suomi 1950/ Veli Junttila:
Hevosliikenne väheni Turussa

Turussa pohdittiin 50 vuotta sitten hevosliikenneteiden rakentamista maaseudulta keskustaan.

Vuonna 1951 valmistuneessa kaupungin yleiskaavassa todetaan, että hevosliikennettä varten kannattaa rakentaa oma tie, jos tietä käyttää vähintään 200 hevosajoneuvoa vuorokaudessa.

Hevoset rattaineen haittasivat autoliikennettä, joten omat väylät - hevosten huoltopaikkoineen - sujuttaisivat liikennettä. Toisaalta arkkitehti Olavi Laisaaren yleiskaavassa myös epäillään omaa esitystä: "Kehitys näyttää kuitenkin vievän siihen, että hevosliikenne jatkuvasti pienenee, jotenka tällä hetkellä tehdyt laskelmat menettävät myöhemmin merkityksensä."

Yleiskaavan pohjana olivat vanhat, vuoden 1948 tilastot. Vilkkain hevosliikenne oli Tampereentiellä, 60 hevosta tunnissa, Uudenmaantiellä 40 ja Satakunnantiellä 20. Keskustan kaduilla saattoi kulkea 10-40 hevosta tunnissa.

Tuomiokirkkosillan hevosliikenne oli suurimmillaan klo 8-9 ja 14-15 - tunnissa 30 hevosta. Koko vuorokausiliikenne oli 200 hevosta.

Hevoset olivat valinneet omat reittinsä autoliikenteen mukaan. Hevoset suosivat Kupittaankatua, jolla liikkui vähän autoja, mutta karttoivat Itäistä Pitkäkatua.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Maalaisten tavarankuljetukset muodostivat pääosan hevosliikenteestä. Paljon liikennettä oli kuljetusliikkeiden toimesta eri puolille kaupunkia ja tietysti torille. Ajurien henkilökuljetukset olivat jo vähäisiä.

Autot olivat valtaamassa kaupunkia. Tuomiokirkkosillan ylitse kulki suurimmallaan, kello 13-14 jo 247 henkilöautoa, 250 kuorma-autoa ja 6 moottoripyörää. Vuorokausiliikenne oli 5 500 autoa.

Sillalla oli melkoinen vilske, sillä lisäksi tuli vielä 20-30 bussia ja 20-30 raitiovaunua.

Jalankulkijoita oli yhteensä 16 000 vuorokaudessa Tuomiokirkkosiltaa ylittämässä ja pyöräilijöitä 7 600.

Turun vilkkain katuosa oli Kauppatorin ja Kristiinankadun välinen osa Eerikinkatua. Kulkijoita saattoi olla jopa 500 viidessä minuutissa.

Kesällä 1950 sotapulasta oli jo päästy, mutta TS kertoi kuumenneen rakennustoiminnan aiheuttamasta tarvikepulasta.

Puutetta oli tiilistä, kalkista, sementistä, teräksestä ja betoniteräksestä, lasista, putkista ja lankanauloista.

Monien tuotteiden toimitusajat olivat 2-6 kuukautta. Useat tiilitehtaat olivat jo kesäkuun lopulla myyneet koko vuoden tuotantonsa. Salaojituskin seisoi tiiliputkien puutteen takia. Betoniteräsvarastot olivat tyhjiä ja sementin toimitusaika oli vähintään kaksi kuukautta. Suomi ei ollut ainoa puutemaa, sillä Norjassa ja Ruotsissa jouduttiin sementin jakelua säännöstelemään.

Sementin arvosta kertoi se, että sitä ei viety ollenkaan ulkomaille; myös tuonti oli vaikeaa, sillä sen ostoon ei saanut käyttää valuuttaa.

Jonkinmoisen ylikuumenemisen merkki oli myös puute autonrenkaista.

Tämä johtui runsaista rakennustöistä, jotka kuluttivat ulkorenkaita. Samaan aikaan oli autojen ja samalla uusien renkaiden tuonti jumissa valuutta- ja lisenssivaikeuksien takia.

Kaupan vapautuessa sotien jälkeen oli ulkoa tuotu niin paljon renkaita, että kotimainen tuotanto joutui vaikeuksiin vuonna 1949. Sitten tuonnin vaikeuduttua oltiin ilman renkaita kesällä 1950, vajaus laskettiin noin 70 000 renkaaksi ja monen kuljettajan kalustoa seisoi. Helpotusta luvattiin vasta kumitehtaiden kesälomakauden päätyttyä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Heinäkuussa 1950 kerrottiin TS:n uutisessa. että Turkuun on saatu toimimaan lääkärien vapaaehtoisesti järjestämä päivystys myös öisin ja iltaisin kesäaikana.

Sadantuhannen asukkaan kaupungissa ei tuon palvelun tarve tuntunut kovin suurelta, sillä päivystämässä oli yksi lääkäri viikon yöt kerrallaan, kertoi kaupunginlääkäri Aimo Helminen.

Päivystyksen järjestelyn yksi syy oli lääkärien vapaa-ajan turvaaminen. Helmisen puheesta sai sen käsityksen että muulloin kuin kesäkausina turkulaiset ottivat yhteyttä lääkäriinsä mihin vuorokauden aikaan tahansa.

Kesäpäivystys oli järjestetty kaupunkilaisten valitusten johdosta. Kun systeemi toimi, sairaskäyntejä oli kuitenkin vain muutama vuorokaudessa.

Turkulaiset opetettiin soittamaan päivystykseen tai oikeammin päivystävälle lääkärille, jonka numeron sai poliisin 03:sta tai apteekeista. Lääkärin saaminen ei ollut varmaa. Kun ei ollut kännykkää, sairaskäynnillä ollut lääkäri oli tavoittamattomissa.

Turussa oli kuitenkin lääninsairaalassa kautta vuoden jatkuva päivystys kiireellisten tapausten varalta.

Kirjoittaja on artikkeliosaston esimies.