Rivien välistä -kolumni/Juhani Heimonen
Oikeutta talonpojille
"Ei oikeutta maassa saa, ken itse sit' ei hanki".
Kaarlo Kramsun runossa Jaakko Ilkasta kiteytyy suomalaisen talonpojan ominaislaatu. Mielen pinna venyy pitkään, mutta ei loputtomasti.
Paljosta voidaan tinkiä, mutta vääryyksiin alistumisella on rajansa.
Nuijasodaksi kutsuttu talonpoikien kapina on tunnetuin esimerkki maljasta, joka vuoti yli.
Tasan kolme kuukautta kestänyt epäsuhtainen ottelu Jaakko Ilkan nuijamiesten ja marski Klaus Flemingin valiojoukkojen kesken on Suomen historian verisimpiä.
Taisteluissa ja jälkipuhdistuksissa surmattiin liki 3000 ihmistä. Nykyiseen väestömäärään suhteutettuna se tarkoittaa noin 75 000 vainajaa.
Viime sodissa suomalaisia kaatui 88 000.
Virallisella historian kirjoituksella oli nuijasodasta pitkään selkeän yksipuolinen tulkinta. Alan oppikirjoissa peruskoulusta yliopistoihin toistettiin niin sanottua renvallilaista selitystä.
Sen mukaan kyse oli takamaiden henkisesti takapajuisten talonpoikien "oikosulun omaisesta psykologisesta reaktiosta", jonka sytykkeenä oli sotaväsymys ja Ruotsi-Suomen kruunua tavoitelleen herttua Kaarlen häikäilemätön kiihotus.
Vasta 1970-luvun jälkipuoliskolla Heikki Ylikangas osoitti tunnustusta saaneessa tutkimuksessaan, että konfliktin syyt olivat syvemmällä ja laveammalla.
Talonpojat kokivat joutuneensa yhteiskunnallisen riiston ja oikeudettomuuden kohteeksi. Vastassa oli virkamiesten, knaapien, papiston ja rikkaitten talollisten yhteisten etujen rintama.
Talonpoikia karkotettiin omilta perityiltä tiloiltaan ja kohdeltiin mielivaltaisesti samaan aikaan, kun heitä ahdistavat säätyläiset rikastuivat ja nauttivat etuoikeuksistaan.
Marraskuun 25. päivänä 1596 nuijamiesten mitta täyttyi.
EU-Suomen viljelijöillä läikähti viime perjantaina.
Tuhannet talolliset kautta maan kokoontuivat Helsinkiin osoittamaan mieltään unionin maatalouspolitiikkaa vastaan. Vakava viesti oli tarkoitettu erityisesti EU-huippukokouksen päättäjille, mutta sillä suunnalla tuskin korvaa lotkautettiin.
Demonstraatio meni ulkoisesti kutakuinkin läskiksi. Niin usein käy, kun viina, katkeruus ja tukahdutettu uho sattuvat yksiin.
Uutispalstojen kuvat lahdattuja porsaita ja verisiä pässinpäitä roikottavista isännistä kertoivat kaikessa makaaberiudessaan, kuinka huonolla tolalla ennen arvostaan ylpeän ammattikunnan asiat nyt ovat.
Viljelijöitä ei ole ajettu vain taloudellisesti ahtaalle. Heidät on lyöty henkisesti kyykkyyn. Elinkeinon harjoittamisesta on tullut veronmaksajien tuen varassa ja EU:n pikkumaisen kontrollin kohteena elämistä.
Ahdistavinta on tulevaisuuden epävarmuus ja näköalattomuus. Tuotannon edellytykset muuttuvat koko ajan. Koskaan ei täysin tänä vuonna tiedä, millaisin ehdoin ensi vuonna toimitaan.
Tätä taustaa vasten ymmärtää, miksi juuri kiista Etelä-Suomen vakavien vaikeuksien tuesta ylitti viljelijöiden kipupisteen.
Artikla 141 on ollut jatkuva muistutus siitä, että maatalouden asema jätettiin Suomen ja EU:n vuonna 1994 neuvottelemassa liittymissopimuksessa rempalleen.
Helsingin Sanomien kollega Antti Blåfield vertailee perjantain tapahtumia maalaisväen erääseen aiempaan pääkaupungissa käyntiin (HS 14.12.).
Eroja on.
"Heinäkuussa 1930 talonpojat marssivat järjestyksessä ja yhtä hyvässä järjestyksessä maan hallitus seisoi sitä vastaanottamassa", Blåfield kuvailee ja muistuttaa, että tuolloin talonpoikaisto määräsi Suomessa tahdin: se oli maan poliittinen selkäranka.
Enpä tiedä, oliko 30-luvun marssin asetelmassa paljonkaan mallinoton tai ihailun aihetta.
Suurkirkon portailla seisoivat silloin fasistisen Lapuan liikkeen miehet mauserit lonkalla sadetakin alta pullottaen.
Maan poliittinen eliitti oli antautunut äärioikeistolaisen uhon myötäilijäksi. Presidentti Relander seuranaan valtakunnan korkein johto kätteli ystävällisesti Vihtori Kosolaa.
Elettiin demokratian syvää alennustilaa.
Se ero kannattaa muistaa, kun pohditaan, saavatko EU-Suomen viljelijät tässä maassa oikeutta - elleivät itse tai MTK sitä hanki.
Kirjoittaja Juhani Heimonen on Turun Sanomien pääkirjoitustoimittaja.
