Pääkirjoitus 21.11.1999:
EU:n liittoutumattomat vaarassa
jäädä suurten jäsenten jalkoihin
Viimeistään Kosovo opetti, että EU:n valmiudet Euroopassa syntyvien kriisien hoitamiseen ovat erittäin rajalliset. Bosnian ja Kosovon tapahtumien yhteydessä kävi selvästi ilmi, että kriisinhallinta edellyttää uskottavaa sotilaallista voimaa.
Kölnin huippukokouksessa viime kesäkuussa unioni eteni kohti yhteisen puolustuspolitiikan luomista. Tuolloin puhuttiin jopa ratkaisevasta askeleesta. Todellisuudessa Kölnissä jäi puolustuksen käsite edelleen täsmentämättä.
Niinpä asian kehittely siirtyikin seuraavan puheenjohtajamaan eli Suomen vastuulle. Suomen tehtävänä on laatia joulukuussa Helsingissä järjestettävälle huippukokoukselle selvitys Euroopan unionin kriisinhallinnassa tarvittavista poliittisista ja sotilaallisista rakenteista.
Suomi on ollut alusta lähtien mukana EU:n kriisinhallintakyvyn luomisessa. Suomi ja Ruotsi tekivät jo vuoden 1997 Amsterdamin huippukokoukseen yhteisen aloitteen kriisinhallintakyvyn kehittämisestä.
Tämän jälkeen Suomen taktiikkana on ollut turvata omat vaikutusmahdollisuutensa olemalla mahdollisimman aktiivinen kriisinhallintakyvyn kehittämisessä. Aloitteellisuudella on pyritty vaikuttamaan myös tuleviin ratkaisuihin pitkälle eteenpäin.
Suomalaisten taktiikka on nyt kuitenkin joutunut vaikeuksiin. Alkuviikosta Brysselissä pidetyssä EU:n ulko- ja puolustusministerien kokouksessa osoittautui, että Suomen vauhti ei sittenkään riitä unionin suurille maille. Monet maat esittivät Brysselissä kriisinhallinnasta jo yksityiskohtaisia suunnitelmia joukkojen ja lentokoneiden määristä, aikatauluista ja toimintavalmiudesta.
Suuret jäsenmaat haluaisivatkin, että kriisinhallintajoukkojen koosta ja kapasiteetista päätettäisiin jo Helsingissä joulukuun huippukokouksessa. Kölnin kokouksen asettama takaraja on vasta vuoden 2000 lopussa. Suomelle tuleekin nyt kiire esityksen laatimisessa.
Ongelmaksi puolustuspolitiikan muotoilussa on muodostunut muun muassa liittoutumattomien ja Natoon kuuluvien jäsenmaiden näkemysten erilaisuus kriisinhallinnan toteuttamistavoista. EU:n liittoutumattomat maat, Suomi, Ruotsi, Itävalta ja Irlanti haluaisivat rajoittua lähinnä perinteiseen rauhanturvatoimintaan kun taas Nato-maat haluaisivat mennä puolustusyhteistyössä pitemmälle ja ne näkevät kovemmat otteet kuten rauhaanpakottamisen välttämättömäksi.
Liittoutumattomat maat pelkäävätkin joutuvansa suurten jäsenvaltioiden jyräämiksi, eikä suotta. Brysselin kokouksen kokemukset eivät hälvennä näitä pelkoja. Erimielisyydet EU:n puolustusulottuvuudesta ovat sitä luokkaa, että Helsingin kokoukselta tuskin voidaan odottaa vielä kovin pitkälle meneviä päätöksiä.
