Pääkirjoitus

Raimo Vahteran Havaintoja-kolumni:
Mää myännä melkken kaike

Ainakin myönnän sen, että näytän epäonnistuneen. Kolumni Turku, Enkelin kaupunki oli provokaatio, jonka piti nostaa kesän mittainen keskustelu rakentamisesta.

Ei ottanut tulta, kunnolla meinaan.

Säilyttäjäksi tunnustautuva Pirkko Julkunen sanoi, että puutalot muistuttavat puutalorakentamisesta. Nyt joudumme häpeäksemme hakemaan oppia USA:sta.

Oppia joutuu hakemaan USA:stakin, jos sitä ei ole, mutta Engelinpuiston puutalorähjien säilyttämisellä ei oppi kasva.

Eikä 1960-luvun elementtitalojen kehnoudella voi perustella jonkin puutalon säilyttämistä.

Sen sijaan Julkusen markkinoimassa Oulun opissa olisi ollut mieltä. Oulussa puutalojen keskelle sai rakentaa vain kolmikerroksisia taloja.

Engelinpuistossa ei rakenneta puutalojen keskelle. Siellä puutalot jäävät kerrostalojen keskelle. Mutta Oulun mallia olisi voitu soveltaa niin, että puutalot poistamalla rakennusmassa olisi voitu sijoittaa tontille paremmin. Kerroksiakin olisi voitu vähentää, otaksun.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ikiteini Timo Saarniemi näkee minut grynderin katerpillarina, joka raivaa tietä rakennusoikeuden maksimoimiselle.

Siihen hänellä on oikeus.

Saarniemen ajatus Naantalin puutalojen purkamisesta ei ole uusi. Se ammuttiin alas 1970-luvulla.

Suojelemisessa on oltava tolkku. Puusilmäisessä ylisuojelussa ei ole tolkkua.

Kaikki uusi ei ole huonoa, eikä kaikki vanha hyvää.

Riittääkö se, että säästetään kuoret? Ei kai ole tarkoitus, että menneestä kertovat kulissit?

Helsingin herrojen keskustelu Kämpin aitoudesta raotti ovea tähän problematiikkaan.

Turussa on täl pual jokke säästetty osa vanhaa puutalokaupunkia. Suojelu on tehty pieteetillä. Alue on onnistunut pala mennyttä maailmaa.

Se ei ole kuitenkaan elävää kaupunkia. Se on museo, Käsityöläismuseo.

Portsassa, muuallakin, on tehty toisin. On suojeltu korttelikaupalla puutalo-Turkua. Portsa ei ole museo. Siellä asutaan ja viihdytään.

Portsa, kuten muutkin puutaloalueet, muistuttavat päältä katsoen mennyttä puutalokaupunki-idylliä. Niiden edustama elämänmuoto jäi kuitenkin 1950-luvulle.

Se elämänmuoto ei palaa. Eikä sitä moni kaipaakaan.

Vuonna 1950 Turussa oli vajaat neljätuhatta autoa. Kaupungista löytyi vain yksi kadunristeys, jonka joka kulmassa oli kerrostalo.

Leikitään ajatuksella. Palautetaan yksi Portsan kortteli 1950-luvulle.

Vesi tulisi ja menisi, mutta vain kylmänä. Vesi lämmitettäisiin kattilassa puuhellalla tai sisterissä.

Puulämmitys häkämyrkytyksen vaaroineen toi jännitystä elämään. Pihanperän huusi virkisti talviaamuisin.

Ja muuta siihen tapaan. Asunto olisi pieni hellahuone tai vaatimaton keittiö ja kamari.

Tuskin niissä nykypäivän pykälien mukaan saisi edes asua.

Tämän päivän Portsa muistuttaa 1950-luvun Portsaa vain ulkonaisesti.

1950-luvun vähistä autoista ei monta riittänyt puutalojen pihoille. Nyt nekin tuppaavat joka paikkaan. Moni runtelikin on saanut tehdä tilaa autolle.

Vaikka maailma on muuttunut, on kuitenkin erinomainen asia, että esimerkiksi Portsa on säilynyt edes sellaisena kuin se on säilynyt.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Mutta se ei tarkoita sitä, että jokainen pystyssä pysyvä puutalovanhus pitäisi säästää.

Itse kävin 1940-luvulla lasturissa Engelinpuiston Koulukadun puoleisessa säilytettävässä puutalossa. Se ei sen arvoa lisää.

Sen sijaan Puistokadun puoleisen puretun puutalon - Setulana tunnetun - olisi voinut säästää. Ja ovelle pystyttää Setun näköispatsaan.

Ei sentään. Vitsi, vitsi.
Kirjoittaja Raimo Vahtera on Turun Sanomien päätoimittaja.