Pääkirjoitus 6.6.1999:
Yli varojensa elävä Yle käyttää
lupamaksuja tuloautomaattina
Joukkoviestintää on ravistellut tällä vuosikymmenellä ennen kokematon tekninen, kulttuurinen ja markkinallinen muutos. Yksi poikkeus alalla kuitenkin on. Valtiollinen yleisradioyhtiö jatkaa elämäänsä, ikään kuin sitä eivät koskisi minkään valtakunnan taloudelliset reaaliteetit.
Kuvaava on julkisuudessa alkanut spekulointi televisiomaksun eli entisen tv-lupamaksun korottamisesta. Ylen johto perustelee korotuksen tarpeellisuutta nerokkaasti menojen kasvulla. Katsojien kukkaro on yhtiölle tuloautomaatti, josta ammennetaan lisää rahaa aina kun tarve vaatii.
Itseasiassa YLE rahastaa ohjelmistaan, joiden vuotuinen uusinta-aika on taas edessä, useilla eri tavoin. TV-maksujen lisäksi yhtiö verottaa myös kahdelta kaupalliselta tv- yhtiöltä satoja miljoonia lisämarkkoja sekä myy kaiken kukkuraksi omaa kanava-aikaansa mainostajille muun muassa urheilukilpailujen yhteydessä.
Kertyville yli kahdelle miljardille markalle tuntuu löytyvän rahareikiä. Siitä pitää huolen muun muassa radio- ja televisiotekniikan digitalisointi, johon Yleisradio on menossa rehvakkain elkein mukaan. Yhtiö odottaa, että sille varataan uusista taajuuksista yksi multipleksi eli neljän korkealaatuisen televisiokanavan nippu.
Digitaalisiin lähetyksiin siirtyminen on satojen miljoonien, ehkä yli miljardin markan investointi ilman, että kukaan oikein tietää' mihin tätä kaikkea tarvitaan. Kustannusrasitetta lisää se, että Yle joutuu ylimenovaiheessa ylläpitämään myös vanhaa analogista lähetystekniikkaa. Mitä verkkaisemmin kotitaloudet hankkivat digilähetysten edellyttämiä parin tuhannen markan lisälaitteita, sitä kalliimmaksi päällekkäisyys Ylelle käy.
Yleisradion taloudellisiin resursseihin nähden investointi on selvästi ylimittainen. Ponnistus olisi helpompi, jos yhtiö olisi pitkäjänteisesti varautunut tulevaan. Tunnuslukujen valossa tilanne on pikemminkin päinvastoin. Mitkään tulot eivät ole kylliksi, ellei yhtiössä ryhdytä viimein kiinnittämään huomiota myös oman toiminnan tehokkuuteen.
Yleisradion hallintoneuvoston puheenjohtaja, keskustalainen Markku Laukkanen kiteyttää olennaisen todetessaan, että Ylellä on "edelleen läskiä ja sitä läskiä pitää laihduttaa" (Kauppalehti 27.5.). Dieettiä kaipaa niin yhtiön pöhöttynyt tuotantokoneisto, hallinto kuin henkilöstörakennekin.
Kustannustehokkuuden kannalta Ylen keskeinen ongelma on tulosvastuun kehittymättömyys. Toiminnassa pitäisi nykyistä selkeämmin kyetä erottelemaan, mikä on ns. julkisen palvelun osuutta ja mikä aluetta, jossa Yleisradiota koskevat samat ehdot kuin muita sen kanssa kilpailevia tiedotusvälineitä.
Televisiomaksun korottamisesta ei ole vielä tehty virallista esitystä, mutta nousuhaaveet liikkuvat 100 ja 300 markan välillä. Ylen toimitusjohtaja Arne Wessberg on yrittänyt pehmittää maaperää vetoamalla siihen, että lupamaksu on korotuksen jälkeenkin alle tuhat markkaa vuodessa eli samaa tasoa kuin päivälehtien vuositilauksen hinta.
Paitsi että tämä laskelma unohtaa tv- vastaanottimen hinnan, rinnastus on ontuu muutenkin. Yleisradio on yhteiskunnan valvoma ja ylläpitämä mediayhtiö, jolle on lailla turvattu erityisasema. Toiseksi tv-maksu on veron luonteinen pakkorasite, josta television haltija ei voi vapautua, vaikka hän ei koskaan katselisi Ylen kanavia. Lehden tilaaminen sensijaan perustuu vapaaehtoisuuteen, vaikka ovessa onkin postiluukku.
Liikenneministeri Olli-Pekka Heinonen on harvinaisen oikeassa torjuessaan ajatuksen, että verkkojen digitalisoinnista Ylelle aiheutuvat lisäkustannukset sälytettäisiin kokonaan kuluttajien niskoille (TS 3.6.). Toivottavasti hänellä ja hänen puolueellaan on kanttia puolustaa näkemystä myös silloin, kun mahdollista maksujen korotushakemusta käsitellään valtioneuvostossa.
