Rivien välistä -kolumni
Juhani Heimonen:
Puolitusministereitä pätkittäin
Itsenäisen Suomen 67. hallitus on juostu kokoon. Valtakunnan asioita ryhtyy hoitamaan 18 rehelliseksi ja taitavaksi tunnettua maan kansalaista.
Paavo Lipposen kakkonen on ainakin kahdessa mielessä erikoinen ratkaisu.
Harvoin parlamentaarinen enemmistöhallitus on muodostettu saman pääministerin johdolla tismalleen samalle pohjalle kuin edeltäjänsä.
Vielä harvemmin puolueille on jaettu puolikkaita ministerin salkkuja kuten nyt tehdään.
Edellisen kerran yhdet ja samat puolueet pitivät hallituksen valtikkaa peräjälkeen hallussaan 70-luvulla, kun maata johtivat Martti Miettusen II ja III sekä Kalevi Sorsan II.
Mikään niistä ei kestänyt vallan kahvassa täyttä vuottakaan.
Noihin aikoihin hallitukset tapasivat olla sangen lyhytikäisiä - niin kuin ovat olleet oikeastaan kautta koko itsenäisyyden aina 1980-luvun puoliväliin.
Kolmesataa vuorokautta on ikätilastossa jo hyvä saavutus. Täyteen vaalikauteen ei varhemmin yltänyt muut kuin T.M Kivimäen legendaarinen vähemmistökoalitio, jossa edistyspuolueen ja Rkp:n vahvistuksena oli seitsemän ammattiministeriä.
Ammattiministerien käsiin on luisunut aika usein aika paljon poliittista valtaa Suomessa. Heitä on istunut 45 hallituksessa yhteensä puolentoista sataa.
Hallitusten lyhytikäisyys, vähemmistökoalitiot sekä virkamies- ja ammattiministeristöjen runsaus kertoo, miten epävakaissa kantimissa kansanvaltainen järjestelmämme ennen oli.
Uuden vuosituhannen kynnyksellä kaikki on toisin.
Epävakauden sijalle on astunut järkähtämätön vakaus.
Kun lapsenlapsiamme parinkymmenen vuoden kuluttua pyydetään määrittelemään suomalainen demokratia, he vastaavat:
Se on poliittinen järjestelmä, jossa ylintä valtiovaltaa käyttävät joka neljäs vuosi vapailla vaaleilla valittava eduskunta ja Paavo Lipposen sateenkaarihallitus.
Ei mitään niin stabiilia, ettei jotakin labiilia.
Tänään nimitettävä viiden puolueen hallitus uusii kasvoja, kierrättää salkkuja ja keksii vanhoille posteille uusia nimiä ainakin sen verran kuin poliittinen kosmetiikka vaatii.
Jos Lipposen ykkösessä ministerien vaihtoveräjä kävi tiuhaan tahtiin, ei joukon sitoutuminen näytä nytkään hääviltä. Kuvaava on kykypuolue kokoomuksen päätös kutsua Kuopioon karannut Kari Häkämies kahdeksaksi kuukaudeksi sisäministerin hommiin.
Tunku vallan ylisille on ollut tietysti kiivas, koska kaikki hallituspuolueet kokevat saaneensa vaaleissa vähintään torjuntavoiton.
Välillä näytti jo siltä, ettei puolueiden pyyteitä onnistuta sovittamaan yhteen muuten kuin valtioneuvoston jäsenmäärää lisäämällä.
Perustuslakiaan reformoiva Suomi voisikin kerta heitolla tehdä vähän isomman parlamentaarisen remontin: kansanedustajista puolet pois ja lisää väkeä hallitukseen.
Jos ministerien määrä nostettaisiin vaikkapa Venäjän lukemiin, hallitusneuvotteluissa ei tarvitsisi yökaudet kinata salkkujen jaosta.
Päästäisiin senkin edestä jakamaan niukkuutta vanhaan tapaan kansalle ja veronmaksajille.
Hallituksen tavoitteena on luoda Suomeen 200 000 uutta työpaikkaa. Urakkaa ei kuitenkaan aloiteta valtioneuvoston omasta piiristä, kiitos pääministeri Paavo Lipposen nerokkaan kompromissiratkaisun.
Toimien lisäämisen sijasta hallitus turvautuu mandaattien puolitukseen. Toiseksi sosiaali- ja terveysministeriksi istahtaa kahdeksi vuodeksi ensin Rkp:n ja sitten vihreiden edustaja.
Vahdinvaihto tapahtuu, kuinka ollakaan, aprillipäivänä 2001.
Järjestely on poliittisesti suorastaan ovela.
Se takaa, että valtansa täyttymystä odottelevat vihreät pysyvät hallituksessa koko vaalikauden ja taipuvat helpommin ajatukseen viidennestä ydinvoimalasta.
Samalla Eva Biaudet ja Osmo Soininvaara pääsevät peruspalveluhallinnon pätkätöihin historian ensimmäisinä puolikasministereinä.
Nähtäväksi jää, kuinka poliittisen ohjauksen vaihtuminen kesken vaalikauden näkyy hallinnonalan linjauksissa.
Ei mitenkään, saanen ennustaa.
Kirjoittaja Juhani Heimonen on Turun Sanomien pääkirjoitustoimittaja.
