Muutoksiin sopeutumiskyky
testaa tupon elinkelpoisuuden

TS/Compic<br />Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan ja valtuuskunnan Evan toimitusjohtaja Sixten Korkman käynnisti kirjallaan keskustelun tulopolitiikan tulevaisuudesta.
TS/Compic
Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan ja valtuuskunnan Evan toimitusjohtaja Sixten Korkman käynnisti kirjallaan keskustelun tulopolitiikan tulevaisuudesta.

Tasavallan uuden hallituksen kokoamista saattelee kärkevä sananvaihto tulopolitiikan ja kolmikannan kohtalosta. Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan ja valtuuskunnan Evan toimitusjohtaja Sixten Korkman avasi poliittisesti tulenaran pelin vaatimalla, että palkoista sovittaisiin valtakunnallisten tulosopimusten sijasta työpaikka- ja jopa henkilökohtaisesti.

Korkmanin kirjanen Onko tupolla tulevaisuutta ilmestyi julkisuuteen juuri, kun vaalivoittaja kokoomuksen puheenjohtaja Jyrki Katainen oli päässyt vakuuttelemasta puolueensa tukea työmarkkinoiden kolmikantaiselle sopimuskäytännölle. Hän halusi arvatenkin hälventää ay-liikkeen epäluuloja mahdollista porvarihallitusta kohtaan.

Kerta ei ole ensimmäinen, kun elinkeinoelämän tahoilla arvostellaan nykyistä järjestelmää. Kolme vuotta sitten asialla oli tuolloisen TT:n eli Teollisuuden ja työnantajien puheenjohtaja Juha Rantanen. Hän luki ankarat madonluvut "staattisuutta korostavalle tulopolitiikalle, joka uhkaa ajaa koko maan taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen kriisiin".

Ay-liike ei niellyt kritiikkiä silloin, eikä niele nytkään. SAK:n puheenjohtaja Lauri Ihalainen tyrmää Korkmanin esitykset ja tulkitsee ne inhaksi pyrkimykseksi kasvattaa palkkaeroja sekä heikentää työntekijöiden työsuhdeturvaa ja neuvotteluasemaa (HS 30.3.).

Keskustelun asetelma on valitettavan perinteinen. Ihalainen näkee Korkmanin raportissa ainoastaan uhkia, ei mahdollisuuksia. Mikään ei ole tietysti helpompaa kuin ampua suoralta kädeltä alas kaikki vähänkin muutokseen viittaava. Kuitenkin juuri kyky sopeutua uusiin olosuhteisiin punnitsee Suomessa vuosikymmeniä harjoitetun tulopolitiikan elinkelpoisuuden.

Kukaan tuskin kieltää keskitettyjen palkkaratkaisujen tähänastisia saavutuksia. Parhaimmillaan ne ovat turvanneet erinomaisesti kansantalouden vakaan kasvun, maltillisen kustannuskehityksen, tuotannon kilpailukyvyn ja työrauhan.

Globalisaation oloihin kaavamaiset, kaikkien alojen keskimääräiseen tuottavuuden lisäykseen perustuvat tuporatkaisut sopivat kuitenkin huonosti. Kansainvälisten markkinoiden äkkinäiset kysynnän vaihtelut ja muut epäsymmetriset häiriöt eivät ulotu enää koko kansantalouteen tai edes yhteen toimialaan. Ne ovat yhä useammin yritystason ongelmia, joihin sopeutumista tulopolitiikan mekanismit hidastavat ja vaikeuttavat.

Työmarkkinajärjestelmän uudistamisen iso haaste on joustavuuden lisääminen vakautta vaarantamatta. Edellinen edellyttää ala- ja yrityskohtaisen työn tuottavuuskehityksen sekä palkanmaksukyvyn erojen huomioonottamista, jälkimmäinen työehtojen väljää valtakunnallista raamitusta.

Haasteeseen on jo vastattu paikallista sopimista lisäämällä. Sillä tiellä työmarkkinaosapuolten kannattaisi jatkaa aivan riippumatta siitä, minkä värinen hallitus maahan lähiviikkoina saadaan.