Tarja-Tuulikki Laaksosen aliokirjoitus: Engelin asemakaava pyrki paloturvalliseen kaupunkiin

TS/Ari-Matti Ruuska<br />Engelin asemakaavassa Turun kukkulat ja kalliot jätettiin rakentamattomiksi, samoin aukiot sijaitsivat täysin irrallisina ja erillisinä kaavakokonaisuudessa.1800-luvun loppupuolella myös kukkulat ja niiden merkitys kaupunkikuvaan herättivät kiinnostusta. kirjoittaa Tarja-Tuulikki Laaksonen.
TS/Ari-Matti Ruuska
Engelin asemakaavassa Turun kukkulat ja kalliot jätettiin rakentamattomiksi, samoin aukiot sijaitsivat täysin irrallisina ja erillisinä kaavakokonaisuudessa.1800-luvun loppupuolella myös kukkulat ja niiden merkitys kaupunkikuvaan herättivät kiinnostusta. kirjoittaa Tarja-Tuulikki Laaksonen.

Ennen vuoden 1827 paloa keltaisen tai harmaan värin ohella Turun katukuvaa väritti edelleen ei niin suotavana pidetty tuttu punainen. Maaherran tiedetään useaan kertaan 1700-luvun puolivälin molemmin puolin huomauttaneen maistraattia ja kaupungin vanhimpia siitä, että joen ja isompien katujen varrella olevat talot tulee maalata.

Kuninkaan vierailun lähestyessä laiminlyönnistä määrättiin sakot. Värinä tuli käyttää nimenomaan punaista ja rakennusten lisäksi myös lankkuaidat tuli maalata. Mikäli vaaleita sävyjä käytettiin kivirakennuksiin. Rakennukset olivat toinen toisissaan kiinni ja kattomuotona pysyi satulakaton sijasta joko taite- tai mansardikatto, joka vesikaton tyyli oli kuitenkin kielletty vuoden 1805 palojärjestyksessä.

Turkua on aikalaisten silmin kuvattu monissa 1700-luvun lopun ja 1800-luvun alun matkakertomuksissa. Muiden muassa englantilainen Edward Clark on kuvannut koko silloisen kaupungin olleen "Tukholman ja Göteborgin jälkeen … koko Skandinavian komein pääkaupunki", jota talvisen katuelämän perusteella olisi voinut verrata vaikkapa pohjoisamerikkalaiseen kaupunkiin.

Vuodelta 1799/1800 peräisin olevan matkakertomuksen mukaan Turku oli etupäässä puusta rakennettu ja joka puolelta paljaiden kukkuloiden ympäröimä. Ainoastaan muutamat virastotalot ja porvaristalot olivat kivirakenteisia.

Kuninkaallinen asetus vuodelta 1757 takasi 20 vapaavuotta niille, jotka rakensivat kivitaloja ja Tukholman ohella nimenomaan Turku yritti ahkerasti käyttää tätä etua hyväkseen. Erityistä ihastusta täällä vierailleiden ulkomaalaisten keskuudessa herättivät Rooman Corson tai Napolin Strada Toledon kaltaiset levät ja pitkät ja suorat kadut.

Tosin toistakin mieltä oltiin ja kritisoitiin hyvinkin ankarasti kahden paljaan graniittikukkulan välissä sijaitsevan Ruotsi-Suomen pääkaupungin katuja ahtaiksi ja rakennuksia venäläistyylisiksi mutta siisteiksi.

Istutuksia 1700-luvulla

Jo 1700-luvun puolivälissä kaupungin viranomaisten päätöksellä torin varteen istutettiin 36 nuorta puuta, jotka lienevät olleet tammia, lehmuksia tai vaahteroita ja peräisin Ruissalosta. Katujen ja aukioiden kaunistaminen koettiin jopa niin tärkeäksi, että jumalanpalvelusten yhteydessä kaupunkilaisia kehotettiin suojelemaan istutuksia vahingonteoilta.

Vanhoissa Turku-kuvissa näkyvät jokivarren puuistutukset rauhoitettiin maistraatin päätöksellä 31.5.1782. Vanhassa kaupunkikeskustassa sijainnut Iso Kirkkokatu kuului puolestaan niiden katujen joukkoon, jotka istutuksilla muutettiin puistokujiksi.

Jokivarren puuistutukset rakennusten lomassa loivat hyvin kansainvälisen tunnelman, sillä parisen kuukautta ennen Turun paloa kaupungissa vieraili englantilaiseen aristokratiaan kuulunut lady, joka piti kaupunkia täydellisen kauniina. Hän saapui kaupunkiin illansuussa ja kuvaili, miten kanaali johti mereltä kaupungin keskustaan ja miten rantatalot muistuttivat hollantilaista kaupunkia. Valot heijastuivat illan hämärtyessä suorastaan lumoavasti kanavaan. Tosin kaupungin läpi virtaavan Aurajoen vesi mainittiin saviseksi, eikä varsinkaan italialaisten mielestä se ollut lainkaan sopivaa ruoanlaittotarkoituksiin.

Turku katosi maan päältä

Vuonna 1827 Turussa ja sen lähiympäristössä asui noin 14 000 ihmistä. Heistä lähes 11 000 menetti kotinsa Pohjoismaiden suurimmassa kaupunkipalossa 4.9.1827. Tuli tuhosi 18 tunnin aikana melkein koko silloisen kaupungin.

Palon jälkeen C.L. Engel laati kolmessa viikossa kaupungille uuden ruutuasemakaavan. Se merkitsi suoria ja leveitä katuja, säännöllisiä korttelialueita, toreja, aukioita ja puistoja.

Engelin omaksumat venäläisen kaupunkirakentamisen suuntaviivat kulkeutuivat Helsingin monumentaalikeskustan kautta myös Turkuun. Täällä se ilmeni ns välimuotona. Empiren käsitteet ja muodot yhdistyivät hyvin luonnollisella tavalla paloa edeltävään kustavilaisuuteen.

Suunnitelmien tukena käytettiin venäläistä mallikirjaa. Lopputulos oli erikoinen turkulainen muotokieli, jossa oli sulassa sovussa sekä vanhaa että uutta.

Venäläinen lehtimies ja kirjailija Faddei Bulgarin kirjoitti uudelleen rakennetusta kaupungista, että "siellä ei koskaan ole ollut erityisen kauniita rakennuksia. Talot ovat aina olleet puuta ja punaisiksi maalattuja, kadut kapeita ja kiemurtelevia. … Venäjän vallan aikana kaupunkia oli … alettu kunnostaa, tehdä siistimmäksi ja laajentaa rakentamalla, kun sitä äkkiä kohtasi ennenkuulumaton onnettomuus. … Turun kaupunki katosi maan päältä ja jäljelle jäi vain tuhkaa, raunioita ja onneton väkijoukko, joka oli menettänyt kotinsa ja omaisuutensa. Uskottiin, että Turku ei enää koskaan nousisi tuhkasta vaan olisi nyt siirtynyt historiaan. Mutta Venäjän tsaari kutsui avukseen Jumalan ja lausui: tulkoon Turku - ja nyt on olemassa siisti, kaunis, viehättävä Turku, joka on Venäjän valtakunnan parhaita kaupunkeja, suorastaan yksi Euroopan merkittävistä kaupungeista!"

Bulgarinin mielestä kaupungin jälleenrakentaminen osoitti keisarin tahtoa ja on ikuisena muistomerkkinä osoitus "Venäjän tsaarin jalomielisyydestä ja isällisestä rakkaudesta alamaisiaan kohtaan". Entisen kenraalikuvernöörin, kreivi Arseni Andrejevits Zakrevskin ansioksi Bulgarin laskee kaupungin nopean elpymisen ja rakentamisen joen molemmille puolille säännöllisen kaavan avulla. "Kadut ovat leveitä kuin Pietarissa ja kaikki erinomaisesti kivettyjä. Talot ovat enimmäkseen yksikerroksisia; ne on rakennettu puusta graniittiperustukselle, vuorattu laudoilla ja maalattu vaalealla öljymaalilla. Talojen arkkitehtuuri on melko yksitoikkoista, jokseenkin kaikki ovat samannäköisiä. Kaksikerroksisia puutaloja ei ole montakaan. Kivitalot ovat erittäin kauniita ja muistuttavat arkkitehtuuriltaan Pietarin taloja. … Turku tekee samanlaisen vaikutuksen kuin Berliinin lähellä oleva Potsdam. Joka on nähnyt yhden kadun, on nähnyt koko kaupungin, sillä kaikki kadut ja talot on rakennettu samalla tavoin. Symmetria on ihmeteltävä ja miellyttää silmää ensi näkemältä, mutta ajan mittaan se käy väsyttäväksi."

Engelin ruutukaava suurpalon jälkeen

Engelin asemakaavassa ei pyritty väljään ja matalaan kaupunkiin siksi, että se olisi ollut esteettisesti paras, vaan siksi, että pyrittiin paloturvalliseen kaupunkiin. Tuloksena oli säännönmukainen ruutukaava, jossa katuverkoston sijainti ja rakenne samoin kuin tonttijako perustuivat pyrkimykseen sijoittaa kaupunki tarkoituksenmukaisesti Turun maastoon.

Kaikki kukkulat ja kalliot jätettiin rakentamattomiksi, samoin aukiot sijaitsivat täysin irrallisina ja erillisinä kaavakokonaisuudessa.

Kaupunki toipui nopeasti ja oli väkiluvaltaan jo muutaman vuoden kuluttua maan suurin kaupunki. Uusi pääkaupunki Helsinki ohitti Turun vasta 1840-luvulla. Sen sijaan kaupunkien välinen asema näkyy kaupunkikuvan muodostumisessa. Turun aseman heikkeneminen valtakunnallisessa kokonaisuudessa Turun palon jälkeen leimaa voimakkaasti uudisrakentamista ja kehitystä.

Kaupungin tilallinen rakentaminen jakautuu kahtia: julkiseen talonrakennustoimintaan ja asuntoarkkitehtuuriin. Julkisen rakennustoiminnan laatu ja laajuus riippuvat kaupunkifunktiosta ja toisaalta yhteiskunnan kokonaiskehityksestä.

Turussa valtaosan rakennuskannasta muodostivat asuintalot. Rakennuttajana oli useimmissa tapauksissa yksityinen henkilö, mikä selittänee yksinkertaisuuden ja koruttomuuden: haluttiin kyllä olla ajan tasalla, haluttiin jotain uutta, muttei liian näyttävää eikä liian radikaalia.

Myöhemmin tämä vaatimattomuus on omalla tavallaan koitunut tuhoksi. Kaupungin raamit toki olivat yhä olemassa: Aurajoki ja kukkulat. Joki ymmärrettiin kaupungin elämänlangaksi, mutta ajoittain se oli myös kaupungin likaviemäri. Nyt Aurajoki lähialueineen on osa suomalaista kansallismaisemaa.

1800-luvun loppupuolella myös kukkulat ja niiden merkitys kaupunkikuvaan herättivät kiinnostusta. Kerrotaan, miten kaupungin tärkeät merkkihenkilöt nenäliinoissaan kantoivat multaa kukkuloille, jotta niitä voitiin kaunistaa. Niinpä 1900-luvun alussa norjalais-tanskalainen kirjailija totesi kaupunkikuvan muistuttavan vadillista rapuja ja runsaasti tilliä.

Epäilemättä tuon ajan Turku punakattoisine taloineen ja vehmaine pihoineen ja puistoineen helposti toimieleen rapuvadin herkulliset antimet. Näitä kaupungin persoonallisia piirteitä uusi aika ei ole pyyhkinyt pois.

Ei raatihuonetta saati kaupungintaloa

Vuosina 1900-1910 Turun keskipakoinen asutusliike väliaikaisesti muuttui keskihakuiseksi. Se merkitsi kasvavaa asunnontarvetta. Mutta asemakaava ja rakennusjärjestys asettivat omat rajoituksensa. Turkuun ei syntynyt esimerkiksi Helsingin Eiran kaltaista asuntoaluetta vanhanaikaisittain puistoineen, vaan yksittäisiä rakennuksia sinne tänne ympäri kaupunkia.

Niinpä suunnittelussa keskityttiin rakennusmassojen ja julkisivujen ratkaisujen kehittämiseen käytettävissä olleen rakennuspaikan mukaan, pyrittiin korostamaan ympäristön muotoja ääriviivojen avulla. Tavoitteena oli radikaali kaupunkikuvan muutos.

Kaupungin pinta-ala kasvoi, kun ruutukaava-alueeseen liitettiin esikaupunkeja. Satamaa haluttiin kehittää, kaupungin uutta ja laajaa toria haluttiin muotoilla ja täydentää. Eikä kaupungilla ollut raatihuonetta saati kaupungintaloa. Ei ole vieläkään - jos ajatellaan sitä, miten raatihuone kaupunkikuvassa sekä sanana että merkitykseltään määritellään. Suuria visioita ja ehdotuksia ei nimekkäistä suunnittelijoista huolimatta koskaan toteutettu. Moni idea jäi paperille - vai jäikö sittenkään? On mielenkiintoista huomata, miten toteuttamatonta kaupunkia pala palalta herätetään uudelleen henkiin.

Palot ja sotien tuhot ovat historian aikana säästäneet kaupunginisät monelta vaikealta päätökseltä kaupunkikuvaa ajatellen. Kaupunki on halunnut uudistaa kasvonsa, nuortua vanhetessaan. Eikä aina niin kovin kauniisti. Ihmisen mittakaava on unohtunut. Kaupungista on tullut muiden kaltainen. Se on kadottanut osan persoonallista kaupunkikuvaansa. Postimerkkikaavoitus on unohtanut kokonaisuuden.

Kirjoittaja on tutkija ja museolehtori Turun maakuntamuseossa. Kirjoituksen edellinen osa julkaistiin 24.12. 2004.

TARJA-TUULIKKI LAAKSONEN

TS/
TS/
Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.