Heidi Hautalan kolumni 26.9.2003:
Irti hyvästä vihollisesta

Heidi Hautala on vihreiden kansanedustaja.
Heidi Hautala on vihreiden kansanedustaja.

Oslon yliopiston oikeussosiologian professori Nils Christie ja hänen edesmennyt suomalainen kollegansa Kettil Bruun kirjoittivat huumepolitiikasta 1980-luvun alussa klassikon nimeltä Hyvä vihollinen .

Torstaiaamuna kaivoin kyseisen opuksen hyllystäni, koska Christie oli pääpuhujana eduskunnassa järjestetyssä päihdepolitiikan seminaarissa. Liikuttuneena pyysin kuluneeseen kirjaani tervehdyksen tekijältä, jonka ajatuksiin olen hätätilanteissa usein voinut turvautua.
Christien ja Bruunin mukaan huumeiden vaarallisin käyttötapa on nimittäin poliittinen. Huumeidenkäyttö ja siihen liittyvä rikollisuus eristetään niistä yhteiskunnallisista ongelmista, jotka sitä tuottavat. Huumeet demonisoidaan ja ongelman uskotellaan poistuvan rangaistuksia tiukentamalla.

Toisin ajattelevat saadaan näyttämään "huumemyönteisiltä". Leimaaminen on niin tehokasta, että keskustelu päihdepolitiikan vaihtoehdoista tyrehtyy alkuunsa.

Nils Christie totesi, että 20 vuodessa on sentään tapahtunut muutos. Rationaalinen keskustelu huumepolitiikasta on kaikesta huolimatta jo mahdollista. Siitä todisti myös tilaisuus, jossa tämä toteamus lausuttiin.

Suomen voitiin todeta siirtyneen aimo askeleen kohti rationaalista huumepolitiikkaa, jossa pyritään minimoimaan käyttäjille itselleen ja koko yhteiskunnalle aiheutuvat haitat.

Narkomaaneille ei haluta ehdoin tahdoin lisää kärsimyksiä kuten HIV-tartuntaa. Puhtaiden huumeruiskujen saatavilla ololla estetään epidemiaa leviämästä myös valtaväestöön esimerkiksi prostituution mukana.
On opittu myös näkemään huumeidenkäytön ja viinanjuonnin taakse. Pääongelmaksi - Christien sanoin - osoittautuu ihmisten irrallisuus muista ihmisistä ja sosiaalisista verkostoista, olipa sitten kyse työ- tai asumismuodoistamme tai muusta elämänpiiristämme.

Olen lainannut usein tätä viisasta norjalaista, joka kirjoitti jo 20 vuotta sitten, että lasten saattaminen aikuisuuteen on kuin vetäisi suurta kalanvonkaletta maihin liian ohuella siimalla. Siima on sitten vain ohentumistaan ohentunut.

Oikeastaan siima on jo katkennut. Elämänmuotomme tuottaa moniongelmaisia lapsia ja nuoria, joista tulee helposti päihdeongelmaisia. Jos tähän pulmaan ei löydetä ratkaisuja, voidaan puhua sivilisaatiokriisistä. Oma vaatimaton ehdotukseni on, että kaikessa päätöksenteossa koetetaan kaivaa esiin keinot, joilla vahvistetaan yhteisöllisyyttä.
Annan arvoa sosiaali- ja terveysministeri Liisa Hyssälälle , joka ilmoitti päihdepolitiikan seminaarissa valmiutensa siirtää syrjäytyneet sekä päihde- ja mielenterveysongelmaiset vankiloista ensisijaisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen piiriin.

Toivottavasti ministeri Hyssälä näkee, että näitä palveluja olisi tuotava myös vankiloihin, joissa vaikeasti huumeongelmaiset jäävät vaille hoitoa ja löytävät keinoja jatkaa käyttöään myös muurien sisäpuolella. Jos huumesotaa ei ole onnistuttu voittamaan vankiloissa, on varmasti illuusiota kuvitella, että sen nykykeinot purisivat muuallakaan.
Valitettavasti suomalainen sosiaali- ja terveyspolitiikka sekä kriminaalipolitiikka ovat kulkeneet huumekysymyksissä aivan eri suuntiin. Poliisi edelleen lähinnä pamputtaa, ja entinen poliisiministeri Ville Itälä on antanut sille täyden kannustuksen.

Huumerikoksista tuomittujen määrä suomalaisissa vankiloissa on kasvanut koko 1990-luvun voimakkaasti, vaikka samaan aikaan esimerkiksi rattijuoppojen ja varkaiden määrä on saatu laskemaan - ilman, että näiden ollessa vapaalla jalalla kyseisten rikostenkaan määrä olisi mitenkään kasvanut.

Poliisiministeri Kari Rajamäki on avainasemassa pohdittaessa, voitaisiinko samalla kriminaalipolitiikalla saada myös vähäisistä huumerikoksista, lähinnä käytöstä ja sen rahoittamisesta tuomitut pois vankiloista vaihtoehtoisten seuraamusten avulla. Kova huumebisnes ja järjestäytynyt rikollisuus on sitten aivan eri asia.

Niin ikävä kuin asia onkin, päihdeongelmat ovat aivan liian vakava asia jätettäväksi kannatustaan populistisesti maksimoivien, vastuutaan pakoilevien poliitikkojen pelinappulaksi. Hyvästä vihollisesta on vihdoin päästävä irti.

HEIDI HAUTALA