Raimo Väyrysen aliokirjoitus 26.9.2003:
Irakin sodan kansainväliset jännitteet jatkuvat

Professori Raimo Väyrynen on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja.
Professori Raimo Väyrynen on Helsingin yliopiston tutkijakollegiumin johtaja.

Euroopan unionin ja Yhdysvaltojen suhteet ovat olleet jännittyneet ainakin viimeisen vuoden ajan. Ongelmat ovat kiteytyneet Irakin sotaan, mutta taustalla on ollut myös periaatteellisempia kysymyksiä.

Yleisen eurooppalaisen käsityksen mukaan George W. Bushin hallinto ei ole halunnut aikaisempaan tapaan konsultoida liittolaisiaan, vaan on toiminut omapäisesti ja itse määrittelemiensä etujen mukaisesti. Tämä omaetuisuus on tullut näkyviin muun muassa kansainvälisessä ympäristö- kuin kauppapolitiikassakin, mutta myös nihkeässä suhtautumisessa kansainväliseen rikostuomioistuimeen.

Jännitteet pääsivät kuitenkin purkautumaan Irakin kriisin käsittelyssä. EU ja useimmat maailman valtiot olisivat halunneet yrittää rauhanomaista ratkaisua voimistamalla Saddam Husseinin taloudellista painostusta ja antamalla Hans Blixin johtamille YK:n asetarkastajille enemmän aikaa ja toimintavaltuuksia. Niihin Bushin hallinto ei kuitenkaan ollut halukas, vaan katsoi parhaaksi ratkaista Saddamin luoman ongelman turvautumalla aseisiin.

Nyt jopa Bush on itse myöntänyt, että näyttöä Saddamin hallinnon ja terroristijärjestö Al-Qaidan välisistä yhteyksistä ei ole. Myöskään sodan syyksi korotettuja joukkotuhoaseita ei ole löydetty, vaikka niitä on ollut etsimässä YK:n asetarkastajiin verrattuna kymmenkertainen määrä tutkijoita. Ei ole järin yllättävää, että Blix on viime aikoina kovin sanoin arvostellut Yhdysvaltojen ja Englannin hallitusten politiikkaa.

Syksyn mittaan on käynyt yhä ilmeisemmäksi, että Yhdysvallat oli kyllä valmistautunut sotaan perusteellisesti, mutta sen sijaan rauhanrakentaminen Irakiin ei ollut saanut juuri lainkaan huomiota osakseen. Amerikkalaiset joukot eivät olleet valmistautuneita, eivätkä halukkaita ylläpitämään järjestystä ja estämään ryöstelyjä ja kostotekoja. Ne eivät ole myöskään kyenneet estämään öljyputkien räjäytyksiä ja muita sabotaaseja, jotka ovat saaneet aikaan sen, että Irakin öljyviennistä saamat nettotulot jäävät tänä vuonna lähelle nollaa ja nousevat ensi vuonnakin vain 20 miljardiin dollariin.

Järjestyksen palauttamista on vaikeuttanut myös se, että puolustusministeri Donald Rumsfeld ei omista poliittisista syistään ole tähän saakka halunnut lisätä Irakissa olevien joukkojen kokonaismäärää yli 140 000 sotilaan. Hän haluaa osoittaa Pentagonin sotilasjohdolle, että sen vaatimukset riittävästä joukkovahvuudesta edustavat vanhaa ajattelua, kun taas hän on luomassa uutta sotilaallista oppia diktaattorien kaatamiseksi.

Rikkoutunut
liittolaisuus

Eurooppalaiset kokivat hyökkäyksen Irakiin amerikkalaisten yksipuoliseksi ideologiseksi sodankäynniksi, jolla ollaan luomassa mallia laajemmallekin ehkäisevien iskujen käytölle.

Vaikka Saddam Husseinia ei juurikaan rakastettu, niin hänestä haluttiin päästä eroon ilman sotaa. Tämän vuoksi YK:n turvallisuusneuvoston muut pysyvät jäsenmaat kuin Yhdysvallat ja Englanti ilmoittivat viime helmikuussa vastustavansa YK:n mandaattia hyökkäykselle. Kun lisäksi kävi selväksi, että myös neuvoston jäsenmaiden enemmistö oli samalla kannalla, niin Washington ei lähtenyt häviämään äänestystä, vaan päätti toimia omin voiminensa pienen liittokunnan kärjessä. Tämä ratkaisu rikkoi pahasti perinteisiä atlanttisia liittolaissuhteita.

Saddamin hallinnon syöksemistä vallasta on yleensä pidetty hyödyllisenä tekona. Sen sijaan laajempaa tukea ei ole saanut Yhdysvaltojen ja Englannin päätös muodollisessakin mielessä miehittää Irak ja luoda sinne amerikkalaisen Paul Bremerin johtama miehityshallinto.

Irakilaisia tässä hallinnossa edustavat lähinnä maanpakolaisista koostuva hallitusneuvosto sekä äskettäin nimitetty hallitus. Ne molemmat kyllä edustavat Irakin erilaisia uskonnollisia ja kansallisia ryhmiä, mutta mitään itsenäistä päätösvaltaa niillä ei ole.

Niinpä tuoreimmat kiistat Yhdysvaltojen ja EU:n välillä liittyvät siihen, kuinka nopeasti Irakille tulisi palauttaa sen suvereniteetti ja missä aikataulussa maan perustuslaki tulisi valmistella ja vaalit pitää.

Varsinkin Ranska katsoo, että YK:lle ei tule antaa mandaattia osallistua Irakin hallintoon ennen kuin maan suvereenisuuden palauttamisesta ja sen aikataulusta on sovittu. Yhdysvallat ei taas halua sitoa käsiään kummassakaan suhteessa, vaan hakee pikemminkin maksumiestä kasvaville miehityskustannuksilleen.

Kallis
rauha

Sodan ja rauhanpalauttamisen kustannukset ovatkin ylittäneet selvästi Bushin hallinnon optimistiset arviot tai oikeastaan niiden puutteen.

Kongressi on juuri myöntämässä presidentin pyynnöstä 87 miljardia dollaria lisää kustannusten kattamiseksi. Tämä summa vastaa liittovaltion kaikkia koulutusmenoja vuodessa tai kahden vuoden työttömyyskorvauksia.

Toisaalta arvioidaan Yhdysvaltojen tämän vuoden talouskasvusta (3,5 prosenttia) noin puolet tulevan sotilasmenojen lisäyksestä.

Lisäkulut nostavat tähänastiset sodan kustannukset noin 160 miljardiin dollariin, joka on tekemässä entistä syvempää lovea liittovaltion budjettiin. Se nousee kuluvana varainhoitovuonna jo yli 500 miljardin dollarin. On ehkä hyvä muistaa, että Bushin noustessa valtaan budjetti oli noin 200 miljardia dollaria ylijäämäinen. Tietenkin hänen radikaali veronalennuspolitiikkansa on ollut kaikkein suurimpana syynä budjettivajeen räjähdysmäiseen kasvuun.

Irakin epävakaisuus ja hyökkäykset amerikkalaisia joukkoja - ja ikävä kyllä YK:n henkilökuntaa vastaan - ovat jatkuneet. Amerikkalaisia sotilaita on kuollut enemmän sodan lopettamisen jälkeen kuin sen aikana.

Yhdysvallat onkin painostanut voimakkaasti useita maita - kuten Puolaa, Pakistania, Intiaa ja Turkkia - lähettämään joukkoja Irakiin. Puola onkin näin tehnyt 2 500 sotilaan voimin.

Irakin luomat ongelmat eivät ole kuitenkaan saaneet Bushia muuttamaan mieltään sodan oikeutuksesta. YK:n yleiskokoukselle pitämässään puheessa hän totesi hyökkäyksen perustelluksi, koska se takasi sen, että "Irakin entinen diktaattori ei voi enää koskaan käyttää joukkotuhoaseita".

Bush jopa katsoi Yhdysvaltojen ratkaisun pelastaneen YK:n, joka olisi muuten osoittautunut kyvyttömäksi toimimaan. Hän sai välittömästi vastinetta Ranskan presidentti Jacques Chiracilta ja YK:n pääsihteeri Kofi Annanilta . Chirac toisti Ranskan vastustavan sotaa edelleenkin ja Annan tuomitsi yksipuoliset, ennalta ehkäisevät sotilaalliset toimet.

Poliittis-ideologisella tasolla Yhdysvallat on edelleenkin sangen yksinäinen.

Sisäpolitiikan
ensisijaisuus

Pohjimmiltaan Bushin hallinnon suurin huolenaihe eivät ole Irakin sodan taloudelliset kustannukset ja miehistötappiot, vaan niiden kotimaassa kasvava poliittinen taakka. Amerikkalaiset jaksavat vielä ymmärtää terrorismin vastaista sotaa, mutta suhtautuvat yhä kriittisemmin Irakin sotaretkeen. Bushin kansansuosio on laskenut jo ennen syyskuun 2001 terrorihyökkäyksiä vallinneelle tasolle.

Tulevaisuuden seinälle lankeaakin syvä poliittinen varjo: ensimmäisen Persianlahden sodan voittaneen isä- Bushin Bill Clintonille kärsimä vaalitappio vuoden 1992 presidentinvaaleissa.

Tämä kotimainen uhkakuva on saanut enemmän kuin mikään muu seikka Bushin hyväksymään sen, että Yhdysvallat on jälleen kääntynyt YK:n ja liittolaistensa puoleen. Bushin hallinnon on kyettävä osoittamaan amerikkalaisille, että sen toiminnalla Irakissa on kansainvälisen yhteisön tuki.

Tämän tuen tekee tähdelliseksi se, että Washington on kieltäytynyt ilmoittamasta takarajaa joukkojensa vetämiselle Irakista. Tätähän varsinkin Ranska on vaatinut: sen mielestä valta pitäisi antaa, ainakin symbolisesti, mahdollisimman pian irakilaisille itselleen ja samalla sopia perustuslain laatimisen ja vaalien aikataulusta.

Bush näyttää saavan YK:n turvallisuusneuvostossa ainakin erävoiton. Syyskuun alusta asti neuvoteltu päätöslauselma on tulossa lähiaikoina äänestykseen. Ranska on antanut ymmärtää pidättyvänsä äänestyksessä, jolloin sen veto ei kaataisi päätöslauselmaa.

Presidentti Bush on viime päivinä kosiskellut ahkerasti liittokansleri Gerhard Schröderiä , jonka heikko sisä- ja talouspoliittinen asema ei jätä muuta mahdollisuutta kuin vastata myöntävästi tanssiinkutsuun. Turvallisuusneuvoston vaihtuvana jäsenenä Saksa saattaa jopa äänestää päätöslauselman puolesta.

On kuitenkin epätodennäköistä, että yksikään uusi eurooppalainen maa lähettäisi mainittavia joukko-osastoja Irakiin. Sen sijaan YK:n päätöslauselma avaisi mahdollisuuden Intialle, Pakistanille, Turkille ja muille vastaaville valtioille lähettää joukkoja paikalle.

Tähän saakka ne ovat kieltäytyneet sillä perusteella, että Irakin operaatiolla ei ole turvallisuusneuvoston valtuutusta. Tällainen muutos toisi maahan joukkoja myös islamilaisista maista. Tämä veisi ainakin osittain pohjaa Chiracin väitteeltä, että irakilaiset joutuvan elämään "ulkomaalaisten kristittyjen" miehityksen alla.

EU voisi luoda
itselleen legitimiteetin

Irakin kysymyksen viimeaikainen kehitys osoittaa YK:ta koskeneen keskustelun olleen hieman harhateillä. Ainakaan turvallisuuspolitiikassa keskeinen kysymys ei ole sen oma sotilaallinen toimintakyky, vaan sen asema kollektiivisen legitimiteetin lähteenä.

YK:n normatiivinen merkitys säteilee myös sisäpolitiikkaan, jopa Yhdysvalloissa. Yhteisesti hyväksytyt hyökkäysretket ovat helpommin puolusteltavissa äänestäjille kuin omin päin tehdyt operaatiot.

Tästä avautuu seuraava kysymys: voiko olla muita legitimiteetin lähteitä kuin YK? Nyt sen lisäksi tällainen asema on vain Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestöllä (Etyj). Mielestäni kuitenkin 25 jäsenvaltion järjestöksi laajeneva EU voisi luoda itselleen, YK:n valtuutuksella, tällaisen tehtävän.

EU:sta on tulossa siksi pluralistinen järjestö, että sen on vaikea kuvitella harjoittavan seikkailupolitiikkaa. Tämän lisäksi sen kriisinhallintaoperaatiot eivät olisi enää riippuvaisia Yhdysvaltojen, Kiinan tai Venäjän veto-oikeudesta YK:n turvallisuusneuvostossa.

RAIMO VÄYRYNEN

Reuters<br />Saksan liittokansleri Gerhard Schröder (vas.) ja Yhdysvaltain presidentti George W. Bush tapasivat keskiviikkona New Yorkissa, jossa molemmat osallistuivat YK:n yleiskokouksen yleiskeskusteluun.
Reuters
Saksan liittokansleri Gerhard Schröder (vas.) ja Yhdysvaltain presidentti George W. Bush tapasivat keskiviikkona New Yorkissa, jossa molemmat osallistuivat YK:n yleiskokouksen yleiskeskusteluun.