Maija-Riitta Ollilan kolumni 19.9. 2003: Salaisuus - vallan ydin

Maija-Riitta Ollila on valtiotieteen tohtori ja filosofi.
Maija-Riitta Ollila on valtiotieteen tohtori ja filosofi.

Mitä yhteistä on Paavo Lipposella, George W. Bushilla, Tony Blairilla, Göran Perssonilla ja Ville Itälällä? Heidän kaikkien on sanottu viime aikoina kärsineen arvovaltatappioita. Tapausten erilaisuudesta huolimatta yksi arvovaltakadon syy on sama: epäonnistuminen salaisuuksien johtamisessa.

Salaisuudessa on vallan ydin, väittää Elias Canetti. Arvovaltahan merkitsee sitä, että saman muodollisen aseman omaavilla ihmisillä on todellista vaikutusvaltaa eri määrissä. Todellinen vaikutusvalta määräytyy lukuisista asioista, mutta yksi niistä on kyky rajata salaisuudet haluamaansa piiriin. Kun salaisuuksien hallinta lipsuu, johtajaa pidetään heikkona.
Suomalaisen Irak-gaten yhteydessä salaisuuskeskustelu muuttui farssiksi - koska ei huomattu, mistä on kysymys.

Mauno Koivisto ihmetteli, miksi salaisista asiakirjoista nousee häly; niissä ei ollut mitään kummallista salattavaa. Asia sinällään oli mitätön. Valtionsyyttäjä Jarmo Rautakoski tuli lausuneeksi lainopillisen vitsin: "Asiakirjojen salaisuutta ei tee tyhjäksi niiden sisältämien tietojen käsittely julkisuudessa".

Tarkoitus on selvä: asiakirjan juridinen status säilyy salaisena, vaikka kaikki tuntevat sen sisällön. Vallan säilyttäminen edellyttää salaisuutta. Tarvitaan virkamiehiä, jotka leimaavat tietoja salaisiksi. Tarvitaan uskollisia, jotka pitävät salaisuuden. Vallanhaltijaa ei loukkaa niinkään asiakirjojen sisällön vuotaminen, vaan se tosiasia, että ne vuodetaan.
Kun eduskunta hiillosti Anneli Jäätteenmäkeä salaisista asiakirjoista, yksi esitetty "argumentti" oli se, että luottamuksellisista keskusteluista valtionpäämiesten välillä ei tule mitään, ellei salaisuutta turvata. Toisin sanoen: meidän kaikkien yhteinen intressi on pitää huolta salaisuuksien varjelemisesta.

Olemme keskellä viestinnän paradoksia. Aikamme on läpinäkyvyyden ja avoimuuden aikaa. Valta tarvitsee välttämättä läpinäkymättömyyttä. Kun vallanhaltijat haukkuvat mediaa, he tosiasiassa sanovat, että mediankin tulisi suojella vallan edellytyksiä, koska muuten yhteiskunnat rapautuvat ja romahtavat.

George W. Bush ja Tony Blair ovat saaneet niskaansa saman ongelman. Heidän kummankin on epäilty salanneen todellisia tietoja ja välittäneen kansalle puuta heinää saadakseen nämä motivoiduiksi Irakin sotaan. Muodolliset asemat kestävät toistaiseksi, mutta arvovalta on ohentunut. Salaisuuksien johtaminen on miinakentällä liikkumista.
Göran Persson valitsi äärimmäisen avoimuuden. Kansanäänestys on salaisuuden suurinta jakamista mahdollisimman monelle. Jos avoimuus olisi ihmisille todellinen arvo, Perssonia juhlittaisiin joka tapauksessa Emu-äänestyksen tuloksesta riippumatta.

Nyt hänen nähdään pistäneen arvovaltansa peliin, ja sen vuoksi äänestyksen hävittyään hävinneen koko kisan. Läpinäkyvyys voi viedä vallan kokonaan.

Ville Itälä sai paljon sympatiaa, koska hänen arvovaltaansa vastaan hyökättiin. Äkkinäinen luulisi, että Ilkka Kanervan maaherruushanke olisi ollut hänen oma asiansa, mutta eipä vaan. Kyseessä olikin Itälän johtajuustesti. Jotta salaisuuden johtaminen olisi onnistunut,

Kanervan olisi joka käänteessä pitänyt ensin keskustella puolueen puheenjohtajan kanssa. Tämän on kyettävä säätelemään tietoja, jotka kustakin asiasta välittyvät eteenpäin. Itälälle osoitettu myötämieli todistaa, että Suomen kansa arvostaa salaisuuteen perustuvaa valtaa yli kaiken.
Poliittiset toimijatkin epäröivät omassa julkisuuspolitiikassaan. Paavo Lipposen linja on klassinen salaisuuksien johtajan näkemys. Hänellä itsellään on oltava ehdoton määräysvalta julkistettavan tiedon luonteeseen. Epäasiallisia näkökohtia (tila-autoja) ei saa julkisuudessa riepotella, mutta yksityiselämästä vaimon kanssa saa laajasti kirjoittaa. Puhua saa siitä, minkä johtaja itse tuo keskusteluun, muusta ei.

Tiukassa salaamisstrategiassa on Canettin mielestä yksi vaara. Se tekee vallan haltijasta paranoidisen, vainoharhaisen. Joka puolella väijyy Efialtes tai Räikkö Räähkä, suomalaisen kansanrunouden kavaltajahahmo.
Mitä median nyt pitää tehdä? Pitääkö sen suojella suomalaisen yhteiskunnan päättäjien vallankäytön edellytyksiä - auttaa salaisuuksien vartioimisessa? Vai pitääkö sen tehdä kaikesta läpinäkyvää? Jos kaikesta pitää tehdä läpinäkyvää, median hyve on kannustaa salaisten asiakirjojen vuotamista, esimerkiksi. Kekkosen kaudella julkinen sana osallistui salaisuuksien vartioimiseen, mutta nyt väki horjuu. Osa toimii yhden logiikan mukaan, toinen toisen.

Jos me suomalaiset haluamme demokratiaa, se tarkoittaa kaikkien salaisuuksien jakamista. Meidän on suosittava avoimuutta ja salaisuuksia paljastavaa mediaa. Mutta pidämmekö sittenkin enemmän "vahvoista johtajista" ja vallan mysteereistä?