Raimo Vahteran kolumni 18.9. 2003: Hiljaa lillui Aura

Raimo<br />   Vahtera on Turun Sanomain päätoimittaja.
Raimo
   Vahtera on Turun Sanomain päätoimittaja.

"Ennen Turun Aurajokiranta ei tosiaan ollut suosittu asuinalue, vaan 1960-luvulla päiviteltiin joen tuntumaan muuttavia. Joesta lähti kamala haju."

Näin kertoi eurooppalaisille vierailleen kulttuurimaantieteen professori Harri Andersson  (TS 7.9.).

Totta joka sana, ainakin melkein. Hajuhaitat olivat pahimmillaan 1940- ja 50-luvuilla.

Ongelma oli joki, sen vesi. Sitä oli liian vähän. Jos sitä kevättulvien aikaan hieman enemmän olikin, ei sillä jätevesiä kovin pitkälle huuhdottu.

Yksi kulminaatiovuosi oli 1951. Vuosi oli niin kuiva, että vesi meinasi tyystin tyrehtyä.

Kun Halistenpato jakoi jokiveden raaka- ja jäteveteen, hätä oli kaupunkia halkovassa joessa.

Kasvava vedenkulutus imi vedet padon yläpuolelta niin tarkkaan, ettei yli lirahtanut. Vesi ei jäänyt kulutukseen, vaan valui käytettynä viemäreistä jokeen, joka siinä vaiheessa oli avoviemäri.

Pahimmillaan tilanne oli heinäkuisin, jolloin virtaamat olivat vähäisiä. Jos vielä tuulet nostivat meriveden korkeutta, vesi lillui hiljakseen takaisin Halisten suuntaan.

1950-luvulla joesta hävisivät kalat ja hajun lisäksi joesta kupliva rikki saattoi mustata hopeita rannan asunnoissa.

Usko joen itsepuhdistumiseen oli kuitenkin vankka. Jätevesimäärien kasvaessa usko hiipui.

Ongelmaan löytyi teknisesti ja varsinkin poliittisesti kätevä ratkaisu. Jokeen laskevat viemärivedet ohjattiin kokoojaviemäreihin. Itäiset jätevedet laskivat jokeen Crichton-Vulcanin luota, läntiset satamasta linnanaukolle.

Ongelma ei poistunut, se siirtyi. Aurajoki alkoi hitaasti puhdistua, merialue saastua.

Jätevesien keskuspuhdistamo otettiin käyttöön vuonna 1968. Jätevesiongelma poistui, jos mittarina on merialue.

Ongelmaksi tuli turkulaisten käyttövesi. Se haisi ja maistui keväisin. Keväästä 1986 lähtien vesi on maistunut paremmalta, kiitos kaksinkertaisen puhdistuksen.

Tämän hetken ongelmia ovat jätevesien puhdistus sekä raakaveden laatu ja riittävyys.

Turkulaisten arkeen joen haju ei suuremmin vaikuttanut. Haitathan olivat pahimmillaankin kausiluonteisia.

Turkulaisten venepaikat olivat joessa. Veneiden määrä kasvoi elintason noustessa ja veneet olivat osa kansallismaisemaa vielä 1980-luvulle saakka.

Syyt, miksi veneet eivät enää ole joessa, ovat monet. Kiusallinen hajuhaittakin oli, muttei johtunut joesta vaan ihmisistä. Veneitä käytettiin yleisinä käymälöinä.

Veneistä varastettiin tavaroita, ja paikkoja tärveltiin. Jokirantaa oli vaikea valvoa. Kun turvallisempia ja siistimpiä laitureita alkoi löytyä, veneet lähtivät.

Tuomiokirkkosillan ja Auransillan välillä kevättulvat ja jäiden lähtö veivät usein laiturit tai niiden osia mennessään. Korjaaminen maksoi.

Harri Anderssonin maininta, ettei Aurajokiranta ollut ennen suosittu asuinalue, on fakta. Pääsyy ei ollut hajussa, vaan rahassa. Se ei haise.

Aurajoki ja ruutukaava ovat Turun urbaania ydintä. Vielä 1960-luvulla kolmosen ratikka piti pakettia koossa, mutta kaupunkirakenteen hajoaminen oli alkanut.

Suuret rakennusliikkeet hallitsivat kaupungin rakentamista. Niitä kiinnosti aluerakentaminen. Lähiöiden pakettirakentaminen oli tuottoisaa ja työllistävääkin.

Jos jokirantojen rakentaminen olisi koettu bisnekseksi, ne olisi hajusta huolimatta rakennettu täyteen 1960-luvulla. Hajut olivat silloin jo siirtyneet muualle.

Jos jokirannan uudisrakentamisen vähäisyys Auransillan ja Martinsillan välisellä osuudella on joen hajun syytä, kiittäkäämme hajua.

Seuraava aiheeseen liittyvä haiseva projekti on menossa Kakolan kallioon.

Iso-Heikkilän keskuspuhdistamo toimi hyvin, vähintään odotetusti, muttei saanut kiitosta alueen asukkailta. Laitoksen hajuja kirottiin.

Uusi puhdistamo sijoitetaan luolaan. Se on kaupunkiseudun jätesäiliö. Eikä haise, sanotaan.

Mitähän sanovat säiliön kannen asukkaat, kun aikanaan katselevat asunnoistaan Aurajoen siliätä pintaa.

(02) 269 3251
raimo.vahtera@turunsanomat.fi