Eeva Kuuskosken kolumni 16.9. 2003:
Kodin kutsu

Eeva Kuuskoski on Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri.<br />   
Eeva Kuuskoski on Mannerheimin lastensuojeluliiton pääsihteeri.
   

Olin lauantaina pitkästä aikaa häissä, kirkkohäissä. Iloitsimme nuoren parin onnesta ja toivottelimme hyvää tuulta purjeisiin.

Josefiina- tyttäremme oli innokkaimpia juhlijoita. Hän yritti jopa illan lopuksi tavoitella nuoren rouvan heittämää morsiuskimppua. Hän selitti myös, miksi nuoret haluavat tänä päivänä ihanat häät; niistä halutaan ikimuistoiset, koska jokainen toivoo, että hääelämys osuu kohdalle vain kerran elämässä.

Vaikka valtaosa, lähes miljoona, Suomen parisuhteista on edelleen muodoltaan avioliittoja, kaikki eivät halua purjehtia avioliiton satamaan. 1970-luvun alussa avoliittoja oli vain kolmisen prosenttia. Silloin tilastoitiin vain ne liitot, joissa oli lapsia.
Silmiini osui yleisönosastokirjoitus, jossa kummasteltiin avoliittoa koskevaa säädöspuuhastelua. Kirjoittaja ihmetteli, miksi ihmiset eivät voi solmia avioliittoa, jossa juridiset asiat, puolisoiden oikeudet ja velvollisuudet sekä vanhempien ja lasten väliset suhteet on selkeästi säädelty.

Mieleeni palautui Oikeuspoliittisen tutkimuslaitoksen kesäinen julkaisu "Perheet, parisuhteet, lapset". Siinä käsitellään kehityssuuntia ja ihmisten näkemyksiä perhe-elämän oikeusoloista. Se tuo lisätietoa keskusteluun; usein käytämme epätarkkoja ilmaisuja ja luulemme paljon enemmän.
Suomessa on 1,4 miljoonaa perhettä, joihin kuuluu 80 prosenttia väestöstä. Lapsiperheiden lukumäärä on 1980-luvulta lähtien tasaisesti vähentynyt. Niitä on 600 000, 44 prosenttia väestöstä. Neljässä viidestä perheestä on vain yksi tai enintään kaksi lasta.

Julkisesta keskustelusta saa usein kuvan, että valtaosa alkaa olla ns. uusperheitä. Niin ei ole. Uusperheitä on alle 50 000. Yllättävä tieto on, että suuren julkisuuden saaneita "sinun, minun, meidän lapset" -perheitä on vain 500 eli prosentti kaikista uusperheistä.
Erittäin valitettavaa on, että perheoloista ja niiden muutoksista on takavuosilta hyvin vähän tietoa. Avoliittojenkaan taustat eivät ole tutkijoita kiinnostaneet.

Eronneisuus on viime vuosikymmeninä tuntuvasti lisääntynyt, vaikka avioerojen määrä onkin ihan viime vuosina pienentynyt. Kertooko se ja avioliittojen määrän kasvu siitä, että nuoret aikuiset haluavat taas sitoutua?

Tänä päivänä avioeroja pidetään tavallisena asiana. Totta ei kuitenkaan ole, että joka toinen liitto päättyisi eroon. Keskimääräisen eroprosentin arvioidaan olevan noin 30.

Vakavaa on se, että vuosittain 30 000 lasta kokee välittömästi vanhempiensa eron. Tiedämme, että avoliitoissa eroriski on huomattavasti suurempi kuin avioliitoissa.

Inhimillisen tuskan lisäksi erojen taloudelliset seuraamukset perheille ja myös yhteiskunnalle ovat merkittäviä. Maksettujen elatustukien määrä on ollut jatkuvasti kasvussa.

Erojen syistä ja seurauksista tiedämme kuitenkin yllättävän vähän. Selvältä näyttää, että lapselle erosta selviäminen on paljon vaikeampaa kuin tähän asti me aikuiset olemme halunneet tunnistaa ja tunnustaa. Vain harvoin ero on kahden kauppa.
Monelle voi olla yllätys, että sosiaalitoimistoissa sovitaan tänä päivänä paljon lasten ja perheiden asioista. Kun yli puolet esikoislapsista syntyy avioliiton ulkopuolella, on isyys- ja muut asiat vahvistettava sosiaaliviranomaisten kanssa.

Toisaalta yllättävää on sekin, että avio- ja avoerojen yhteydessä lakimiesapua tarvitaan vain joka kymmenennessä tapauksessa.

Tutkimuksen ja tiedon tarve on tänä päivänä suuri. Mutta erityisen polttava tarve on parisuhdeneuvontaan, sovitteluun ja kriisiapuun. Perheneuvoloiden alasajo lamatalkoissa on kostautunut erittäin kovalla tavalla.

Varhaisella puuttumisella on nyt paikkansa. Moni perhekriisi voisi kääntyä kasvun paikaksi tai siitä voisi ainakin avautua ratkaisuja, jotka luovat pohjaa uudelle.

Suomalaisille perhe ja yhteisöllisyys ovat ykkösluokan asioita, mikä näyttää vain vahvistuneen mielipideilmastossa. Mutta missä ovat ne keinot, joilla koti voisi kutsua nykyistä vahvemmin?

EEVA KUUSKOSKI