Paavo Lipposen kolumni 9.9. 2003: Mikä vikana Suomen EU-politiikassa?

Paavo Lipponen on eduskunnan puhemies ja Sdp:n puheenjohtaja.
Paavo Lipponen on eduskunnan puhemies ja Sdp:n puheenjohtaja.

Valery Giscard d'Estaingin johtaman konventin työn tuloksesta, EU:n perustuslakiluonnoksesta, ja Suomen konventtityöskentelystä annetaan joillakin poliittisilla ja mediatahoilla edelleen sellainen kuva, että ( Lipposen) 1hallitus epäonnistui. Tämä myös joidenkin tutkijoiden veivaama levy rahisee pahasti.

Väite, että Suomen hallitus "aliarvioi" konventin merkityksen, ts. suhtautui sen työhön löysästi, on käsittämätön ja täydellisen asiantuntematon. Yhdenkään toisen EU-maan hallitus ei työskennellyt yhtä intensiivisesti koko konventin ajan, lähes viikoittain antaen hallituksen edustajalle ohjeita EU-ministerivaliokunnassa, puhumattakaan pääministerin toimesta ylläpidetystä erityisseurannasta. Sen ohella pääministeri ja muut vastuuministerit harjoittivat aktiivista diplomatiaa.
Yhdessäkään toisessa EU-maassa ei kansallinen parlamentti ollut yhtä tiiviisti mukana hallituksen konventtitavoitteita asetettaessa. Suomen hallituksen edustaja, tohtori Teija Tiilikainen ja hänen varamiehensä alivaltiosihteeri Antti Peltomäki työskentelivät suurella asiantuntemuksella ja tuloksellisuudella. Heillä oli hyvät yhteydet konventin puheenjohtajiin ja muihin jäseniin. Suomi oli rakentamassa niin pienten maiden kuin laajemminkin samanmielisten yhteistyötä. Konventin puheenjohtajan äskettäin Suomelle antama tunnustus on otettava vastaan bona fide ja osoittaa se edelleen Tiilikaiselle ja Peltomäelle, niin kuin myös muille suomalaisille konventtiedustajille.

Jakob Söderman on vastannut osuvasti niille, jotka vähättelivät tohtori Tiilikaista ja haikailivat Suomelle ministeritason edustajaa: Saksan vaikutusvalta ei perustunut siihen, että sitä edusti ulkoministeri (joka kävi pikapäiten pitämässä puheita), vaan siihen, että kysymyksessä oli suuren jäsenmaan edustaja.
Varsinainen kysymys, johon Suomen konventtipolitiikkaa riepottelevien tutkijoiden, pääkirjoittajien ja poliitikkojen olisi jo aika vastata, kuuluu: mikä on se suuri ongelma konventin lopputuloksessa, jonka perusteella (Lipposen) hallituksen toiminta pitää leimata epäonnistuneeksi?

Totta on, että Suomi vastusti Eurooppa-neuvoston puheenjohtajan tehtävän perustamista. Kun konventti kuitenkin sellaista esittää, on esitettävä kaksi kysymystä. Ensiksi, voisiko tuolle viralle esittää joitakin Suomen kannalta myönteisiä perusteluja? Toiseksi, onko konventin esitys EU-presidentteineen kokonaisuudessaan Suomen EU-tavoitteiden valossa hyväksyttävässä tasapainossa?

Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja voi päätoimisena keskittyä huippukokousten valmisteluun ja pitää toimivaa yhteyttä jäsenvaltioiden hallitusten päämiehiin. Jos Eurooppa-neuvostoa johtaa istuva pääministeri, ei aikaa jää riittävästi jokaiselle jäsenmaalle. Jo nyt suurten EU-maiden päämiehet saattavat puheenjohtajuutta hoitaessaan laistaa huippukokouksia edeltävän pääkaupunkikierroksen. Puolta vuotta pitempiaikaisella puheenjohtajalla olisi enemmän aikaa kuunnella myös pienten maiden näkemyksiä.

Tähän voidaan esittää ymmärrettävä vastakysymys: miksi Suomi sitten vastusti EU-presidenttiä? Siksi, että olimme huolissamme instituutioiden välisestä tasapainosta, komission heikentämisestä.

Perustuslakiluonnoksessa kolmen keskeisen instituution - neuvoston, komission ja EU-parlamentin - välinen vallanjako on kohtuullisessa tasapainossa. Mm. professori Tapio Raunion antama kuva Saksan-Ranskan akselin jyräämisestä perustuu kummallisen asiantuntemattomaan käsitykseen näiden maiden yhteisen konventtiesityksen taustasta ja sisällöstä. Se on kompromissi Saksan ajaman federalismin ja Ranskan edustaman hallitusten välistä yhteistyötä korostavan linjan välillä. Perustuslakiluonnokseen sisältyy näin ollen myös Suomen kannalta tärkeitä elementtejä.

Konventin esitys sopimukseksi Euroopan perustuslaista tarkoittaa integraation tiivistämistä. Ranska on siis kompromississa hyväksynyt sen, että unionin laajentuminen edellyttää integraation syventämistä. Näin tapahtuu, vaikka presidentti Mauno Koivisto ei pidä tällaista yhdistelmää mahdollisena.

Olen peräänkuuluttanut asiantuntevampaa EU-keskustelua, koska niin monet vaikuttajat hokevat mitenkään perustelematta Suomen konventtityön epäonnistuneen. Hieman enemmän odottaisin analyyttisyyttä, vähemmän omaan napaan tuijottamista. Ikään kuin Suomi olisi voinut esiintyä konventissa suuna ja päänä, mahtimaana. Ikään kuin konventin lopputuloksessa ei näkyisi Suomen vahva ote.
Sanoin Kainuun Sanomissa 7.9: "Sanoin taannoin vähän varomattomasti, että olen kiinnostunut unionin keskeisistä tehtävistä. Ne ovat ?komission puheenjohtaja, Eurooppa-neuvoston puheenjohtaja (eli EU:n presidentti) ja ulkoministeri". Siinä kaikki. En siis käynyt Kuhmossa ilmoittautumassa erityisesti EU:n presidentin virkaan, vaikka Kainuun Sanomat asian otsikoinnillaan ja ingressillään sellaiselta sai näyttämään.

Lähitulevaisuudessa haetaan EU:n johtoon eräänlaista pakettiratkaisua. Sellaiseen uskon mahtuvan ainakin yhden pienen EU:n maan kansalaisen. Aikataulullisesti komission puheenjohtajan tehtävä on tulossa täytettäväksi jo ensi vuonna. Siihen vaiheeseen on syytä panostaa. Joten siitä vain kollegat, motiiveja kaivelemaan ja kaunakolumnistit lärväilemään. Sehän on sitä suomalaista intellektuaalista keskustelua.