Pääkirjoitus maanantaina 8. syyskuuta 2003:
Umpikuja uhkaa Bushin
politiikkaa Lähi-idässä

Kun Yhdysvaltain presidentti George W. Bush julisti Irakin sodan päättyneeksi toukokuun alussa, aloite oli pinnalta katsoen vielä vahvasti presidentin käsissä. Voitokas sota näytti avanneen Bushille mahdollisuuden paitsi sanella Irakin asiat mieleisikseen myös vauhdittaa Lähi-idän rauhanratkaisua Israelin ja palestiinalaisten välillä, minkä katsottiin edesauttavan Yhdysvaltain pyrkimyksiä koko islamilaisen maailman rauhoittamiseksi terrorisminvastaisen sodan nimissä.

Nyt, neljä kuukautta myöhemmin, Bushin hallinnon Lähi-idän politiikka on pahasti pirstaleina: miehitetty Irak ei ota rauhoittuakseen, ja viikonloppuna vain neljä kuukautta virassa ollut palestiinalaisten pääministeri Mahmoud Abbas, Yhdysvaltain suosikki, joutui jättämään eronpyyntönsä palestiinalaisten presidentille Jasser Arafatille, koska ei saanut haluamaansa laajaa tukea palestiinalaisjohdossa.

Abbasin syrjäytyminen on paha arvovaltatappio Yhdysvalloille, joka on Israelin tavoin julistanut, ettei se enää katso Arafatia kelvolliseksi neuvottelukumppaniksi Lähi-idän rauhanprosessissa ja haluaa löytää tälle terrorismiepäilyistä puhtaan seuraajan palestiinalaisjohdossa. Käytännössä edessä näyttää nyt olevan umpikuja, jossa Abbasille on vaikea löytää seuraajaa, joka yhtäältä kelpaisi Yhdysvalloille ja Israelille ja toisaalta nauttisi riittävää luottamusta palestiinalaisten keskuudessa.

Asiaa ei auta se, että viikonloppuna Israel yritti oman ilmoituksensa mukaan surmata palestiinalaisen äärijärjestön Hamasin hengellisen johtajan Ahmed Yassinin, ja Hamas puolestaan julisti lähettävänsä tästä lähtien omat tappajansa Israelin pääministerin Ariel Sharonin kannoille, kunnes tämä on surmattu. Samaan aikaan palestiinalaisten toimeenpanemille terrori-iskuille ja Israelin kovaotteisille vastatoimille ei näy loppua.

Nykytilanteessa ei olekaan yllättävää, että presidentti Bush pyrki sunnuntaina amerikkalaiselle kotiyleisölleen pitämässään tv-puheessa vakuuttamaan, että presidentin Irakin suhteen valitsema sotapolitiikka ei ole ajamassa maata Vietnamin sodan kaltaiseen hetteikköön Lähi-idässä, vaan että Irakin jälleenrakennuksesta tulee vielä menestys. Puhe oli poliittisesti lähes välttämätön tilanteessa, jossa amerikkalaisäänestäjien epäilyt Bushin politiikan viisaudesta ovat kasvaneet muutamassa kuukaudessa ennennäkemättömän suuriksi vain runsasta vuotta ennen presidentinvaaleja, joissa Bush tavoittelee uudelleenvalintaa.

Jää nähtäväksi, pystyykö Bush enää palauttamaan ohueksi kuluneen luottamuksensa kotiyleisönsä silmissä ja onnistuuko hän houkuttelemaan vielä keväällä yliolkaisesti kohtelemansa YK:n ja sen kautta nykyistä kansainvälisemmät rauhanturvajoukot Irakin rauhoittamistyöhön, mitä hänen hallituksensa parastaikaa YK:n turvallisuusneuvostolle tekemällään uudella päätöslauselmaehdotuksella yrittää.

Kävipä Bushin itsensä poliittisesti kuinka tahansa, Israelin ja palestiinalaisten välisen konfliktin lievittämisen kannalta syitä toiveikkuuteen ei lähiaikoina liiemmälti ole. Palestiinalaisten keskuudessa vallitsee aidosti johtajuuskriisi, kun nationalistinen liike on hajonnut toisiinsa entistä epäluuloisemmin suhtautuviin kuppikuntiin ja kun yhä useampi turhautunut palestiinalainen kokee Hamasin ja Jihadin kaltaiset islamistiset äärijärjestöt asiansa luotettavimmiksi ajajiksi vanhuudenheikoksi lasketun Arafatin - ja Yhdysvaltain ja Israelin tälle etsimien korvaajien - sijasta.

Koska lähestyvä vaalivuosi saattaa pikemminkin heikentää kuin vahvistaa Bushin halua ottaa tähänastistakin näyttävämmän epäonnistumisen riskiä Lähi-idässä, ei Yhdysvaltain nykyhallinnon aloitteellisuuden varaan voi seuraavan vuoden aikana välttämättä paljon laskea. EU:lla saattaisi sitä vastoin olla kasvava vaikutusmahdollisuus, etenkin mikäli se onnistuu karistamaan Israelin epäilyt palestiinalaisten suosimisesta. Tältä osin EU-ulkoministerien viikonloppuna sopima Hamasin luokittelu terroristijärjestöksi saattaa olla askel oikeaan suuntaan.