Jukka Tarkan aliokirjoitus 31.8.2003:
EU-kysymysten musta aukko on eduskunnassa

Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.
Valtiotieteen tohtori Jukka Tarkka toimii vapaana tutkijana ja kolumnistina.

Loppukesällä kansanedustaja Kimmo Sasi (kok) nautiskeli täysin siemauksin opposition etuoikeudesta ilkeillä. Eikä hän aivan väärässä ollutkaan luetellessaan niitä pikkuasioita, joiden parissa Matti Vanhasen (kesk) hallitus on ensimmäiset elinviikkonsa näperrellyt.

Osa heittolaukauksista meni silti ohi maalin. Kyllä ministerit ovat puhuneet myös tärkeistä ratkaisuista. Ongelma on pikemminkin siinä, että mitä isommasta asiasta he puhuvat sitä heikommaksi paljastuvat heidän tietonsa tai uskalluksensa kertoa, mitä tietävät, ja ajattelevat tietämästään.

Ministeri toisensa jälkeen todistaa, että mikään tärkeä ei ole muuttunut, ja vaikka muuttuisikin, se ei koske meitä. Perusteluita ei tarvita. Kyllä kansa uskoo, kunhan ministeri sanoo vain sellaisia asioita, joita kansa haluaa kuulla.

Kesäviikkojen mittaan pääministeri Matti Vanhasen puheissa näkyi kuitenkin myös varautumista siihen, että pian hän joutuu luopumaan populistisen taktikon roolista ja ryhtymään kansalliseksi johtajaksi.

Hän tosin taituroi vanhaan tyyliin epätotuutta lähenteleviä sanakoukeroita jotta ei hermostuttaisi Natoa inhoavaa kansaa. Mutta toisaalta hän sanoi, että mikään unionin puolustusrakenne ei käytännössä voi olla uskottava ilman Natoa.

Hän tyynnytteli kansaa uskottelemalla, että Suomen monumentaalinen liittoutumattomuus pysyy iäti, mutta osoitti myös, että tämä voi johtaa meille epäedulliseen tilanteeseen.

Vanhanen ei torjunut
edes Nato-jäsenyyttä

Voi olla, että Vanhanen kokee samanlaisen henkisen muodonmuutoksen kuin Esko Aho pääministeriksi jouduttuaan. Silloin puoluejohtaja joutui johtamaan muutakin kuin puoluetta, sillä hänen kannanotoistaan seurasi todella suuria kansallisen tason asioita.

Sellaisia ratkaisuja ei voi rakentaa pelkästään puolueväen tunnelmien varaan. Kymmenen vuotta sitten EU:ta vastustaneen puolueen puheenjohtaja luotsasi Suomen unioniin.

Nyt Urho Kekkosen lipunkantajien puheenjohtaja on taas vastuussa suuren ratkaisun hetkellä. Onko Vanhanen se pääministeri, joka avaa loputtoman liittoutumattomuusliturgian rinnalle tilaa myös aidolle pohdinnalle?

Vanhasen kesällä Helsingin Sanomissa julkaistun haastattelunsa rivien välit voidaan tulkita niin, että ehkä on. Hän ei torjunut edes Nato-jäsenyyttä, totesi vain, että ei halua hoputtaa päätöstä.

Vanhasella vaativampi
tehtävä kuin Aholla

Todella suuriin ratkaisuihin valmistautuva pääministeri tuudittaa silti kansaa edelleen muuttumattomuuden pysyvyyteen. Se on outo viesti poliitikolta, joka on seurannut unionin perustuslakiluonnoksen syntyä aitiopaikalta konventissa.

Perustuslakiluonnoksen 40. artiklan 7. kohdan mukainen läheinen puolustusyhteistyö toteutuu mitä todennäköisimmin syksyn HVK:ssa. Sen jälkeen yhteistyöhön osallistujat antavat hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle jäsenelle "apua kaikin käytettävissä olevin sotilaallisin ja muin keinoin."

Kummallista, että pääministerikin hyssyttelee kaiken muuttumattomuudesta, sillä tuo on puolustusliitto, jollaista ennen ei ole ollut.

Jos siitä jäädään pois, eriseuraisuus olisi osattava perustella unionikumppaneille järkeen käyvästi ja niin, että Suomi ei menetä uskottavuuttaan. Siinä ei pitkälle pötkitä sopertelemalla 1970-luvun liturgiaa.

Mukaan lähteminenkään ei olisi helppoa. Se pitäisi perustella kotiyleisölle niin, että reaalipolitiikalla aiemminkin elämöineet suomalaiset palaavat nostalgisesta haavemaailmasta kovaan paasikiviläisyyteen. Pienen maan ei ole hyvä olla yksin.

Vanhasella on edessään vielä vaativampi tehtävä kuin Aholla oli aikanaan.

Unioniin liittyminen oli sittenkin vain lainsäädännöllinen ja poliittinen painajainen, josta selvittiin kun juristit ja diplomaatit pistettiin töihin. Nyt hallitus joutuu operoimaan ihmisten ajatustottumusten, asenteiden ja henkisen jähmeyden kanssa.

EU-keskustelussa
perusteetonta tietoa

Suomalainen unionikeskustelu näyttää usein perustuneen aktiiviseen haluun esittää sellaista perusteetonta tietoa, jonka moittiminen on suosittua. Perättömän tiedon torjuja voi sitten julistautua voittajaksi, kun hänen tuomitsemansa asia ei toteutunutkaan.

Johtavat poliitikot edelleenkin vastustavat terhakkaasti unionin suljettua puolustusydintä, johon osallistuvat jäsenet ovat sitoutuneet tiukemmin kuin 40. artiklan 7. kohdan mainitsema "läheisempi yhteistyö".

Sen vastustaminen onkin viisasta politiikkaa, jonka menestys on taattu, sillä konventin perustuslakiluonnoksessa ei ole mitään muilta suljettua puolustusydintä. Päinvastoin ytimestä puhuva artikla viittaa 208. artiklaan, jonka mukaan puolustusyhteistyön ulkopuolelle jättäytynyt voi liittyä siihen koska tahansa, ja liittyminen on ilmoitusasia.

Suomalaiset ovat tähän asti napakasti torjuneet ajatuksen unionin presidentin viran perustamisesta. Ennakkotiedot hallituksen HVK-selonteosta osoittavat jonkun tulleen ajatelleeksi, että voisi näyttää hölmöltä vastustaa sellaista, mitä ei esitetä.

Perustuslakiluonnoksen 21. artikla puhuu Eurooppa-neuvoston puheenjohtajasta, jollainen on ollut niin kauan kuin neuvostokin. Hänen tehtävänään on edustaa unionia, innoittaa neuvostoa, osallistua asioiden valmisteluun, edistää unionin yhteenkuuluvuutta ja raportoida Euroopan parlamentille. Tuollainen toimihenkilö ei ole kovin pelottava keskusvallan käyttäjä.

Ero nykytilan ja konventin esityksen välillä on vain siinä, että nyt puheenjohtaja vaihtuu puolen vuoden välein maiden aakkosjärjestyksessä, mutta konventin luonnoksen mukaan puheenjohtaja valittaisiin kahden ja puolen vuoden kausiksi.

Muutos on ihan järkevä. Mikä suuri viisaus sisältyy siihen, että puheenjohtajaksi tulee tiuhaan tahtiin ja automaattisesti milloin millainenkin hahmo?

Jos puheenjohtajan sopivuutta pohdittaisiin etukäteen ja yhdessä, unioni säästyisi vastaisuudessa sellaiselta onnettomuudelta, joka sitä nyt on kohdannut, kun automatiikka nosti puheenjohtajaksi syvää ja hyvin ansaittua epäluottamusta herättävän hämäränmiehen.

Lipposen soitettava
hätäkelloja eduskunnassa

Tutkijoita kesällä moitiskellut eduskunnan puhemies Paavo Lipponen (sd) ei välttämättä ollut väärässä. Enemmän saisi olla niitä ihmisiä, jotka käyvät unionin monimutkaisen tulevaisuuden kimppuun akateemisen järjestelmällisesti, sillä pinnallisella mukatiedolla mekastavia populisteja on laumoittain.

Omasta pesästään maailmaa tähyilevältä puhemieheltä jäi vaan näkemättä Eurooppa-kysymysten varsinainen musta aukko, joka on eduskunnassa.

Kansanedustajien pitäisi olla vireää väkeä, joka seuraa valppain mielin kaikkea, mikä näyttää liikkuvan. EU:n olemusta ymmärtävät kansanedustajat ovat kuitenkin lähes täysin ehtynyt luonnonvara. Heidät voi luultavasti laskea yhden käden sormin.

Vaikka tutkijayhteisö olisikin Lipposen kuvaamalla tavalla henkisesti lannistunut Eurooppa-ongelman edessä, se on häpeäksi vain sille itselleen ja surkea juttu. Mutta poliitikkojen avuttomuus on suoranainen katastrofi, sillä he päättävät asiasta joka tapauksessa, vaikka eivät ymmärtäisi siitä hölynpölyä.

On hyvä, että Lipponen potkii tutkijayhteisöä hereille. Puhemiehen ensimmäisenä tehtävänä pitäisi kuitenkin olla hätäkellojen soittaminen eduskunnassa niin, että raikaa.

Suomi lähestyy suurta päätöstä sammutetuin lyhdyin. Tiedon tarpeen ja sen tason välinen kuilu on leveimmillään eduskunnassa, jonka pitäisi rakentaa tie tulevaisuuteen.

JUKKA TARKKA

TS/Riitta Salmi<br />Pääministeri Matti Vanhasella on edessään vielä vaativampi tehtävä kuin pääministeri Esko Aholla oli aikanaan. Aho johti Suomen EU:n jäsenyyteen<br />Avaako Vanhanen loputtoman Suomen liittoutumattomuusliturgian rinnalle tilaa myös aidolle pohdinnalle, Jukka Tarkka kirjoittaa.
TS/Riitta Salmi
Pääministeri Matti Vanhasella on edessään vielä vaativampi tehtävä kuin pääministeri Esko Aholla oli aikanaan. Aho johti Suomen EU:n jäsenyyteen
Avaako Vanhanen loputtoman Suomen liittoutumattomuusliturgian rinnalle tilaa myös aidolle pohdinnalle, Jukka Tarkka kirjoittaa.