Alio 5.1.2002:
Raimo Väyrynen: Rauhanturvatoiminta kohtaa vaikeuksia Afganistanissa

Reuters
Reuters

Kansainvälisten rauhaturvajoukkojen lähettäminen Afganistaniin on osoittautunut tavallista vaikeammaksi operaatioksi kriisin poliittisen moniulotteisuuden vuoksi. Paikallisesta näkökulmasta olennaisin ongelma on se, että kansainvälisten valvontajoukkojen saapuminen maahan saattaa sotkea sotapäälliköiden valtakuvioita.

Afganistanin etniset johtajat ovat tottuneet jakamaan vallan keskinäisillä poliittisilla sopimuksillaan tai niiden sijasta sotilaallisella voimalla. Kuten nytkin, nämä keinot menevät päällekkäin: sota on politiikkaa ja politiikka sotaa. Sodan lopputulos määräytyy enemmän poliittisista liitoista kuin sotilaallisesta menestyksestä.

Poliittinen
kompromissi

Afganistanin monimutkaisessa poliittisessa tilanteessa kompromissiksi on muodostunut hyvin rajoitetun, noin 3 000 sotilaan rauhanturvajoukon lähettäminen maahan. Sen toiminta keskittyy pääkaupunkiin Kabuliin, johon pyritään luomaan maan johtamiseen tarvittavat vakaat olot. Siitä halutaan tehdä myös maahan suunnattavan taloudellisen ja humanitaarisen avun ohjauskeskus. Kyseessä ei ole mikään vähäinen operaatio, sillä Afganistanin jälleenrakennuksen arvioidaan vaativan jopa 25 miljardia euroa.

Toisaalta rauhanturvatoiminnan keskittäminen Kabuliin merkitsee sitä, että maan muut osat jaetaan niitä tosiasiallisesti valvovien sotapäälliköiden kesken.

Tällöin olennainen kysymys on se, kuinka nämä päälliköt kykenevät sopimaan keskinäiset suhteensa. Vaikka tämä sopimus täytyy kruunata jonkinlaisella kansallisella ratkaisulla, niin pohjimmiltaan kyseessä on sotapäälliköiden kahdenvälisten suhteiden verkko, jossa politiikkaa tehdään.

Taustan heidän ratkaisulleen muodostaa Bonnissa YK:n johdolla neuvoteltu vallanjakosopimus, joka nosti väliaikaiseksi pääministeriksi perinteisen pataanijohtajan Hamid Karzain. Hänen poliittinen liikkumavaransa on kuitenkin rajoitettu, sillä hallituksessa ovat mukana monien etnisten ryhmien johtavat sotapäälliköt kuten uzbekkien Abdil Rashid Doshtum. Toisaalta joidenkin päälliköiden kuten hazaroiden Ismail Khanin jääminen hallituksen ulkopuolelle tulee epäilemättä vaikeuttamaan kansallisen yhteisymmärryksen saavuttamista.

Heti alkuun on nähtävissä ongelmia: Pohjoisen liiton Kabulin valloittaneet joukot eivät näytä olevan valmiita antamaan tilaa kaupunkiin tammikuun alussa saapuneelle valmistelujoukolle.

Kansainvälisiä
erimielisyyksiä

Paikallisten etujen kirjavuus ei ole ainoa Afganistanin poliittis-sotilaallista vakauttamista kohdannut ongelma, vaan mutkia matkaan on tuonut myös teollisuusmaiden kantojen erilaisuus.

Näennäisesti kansainvälinen yhteisö on toiminut yhtenäisesti: YK:ssa on hyväksytty terrorismin vastaista toimintaa tukevia päätöslauselmia ja Nato on jopa ensimmäistä kertaa historiassaan turvautunut peruskirjansa 5. artiklaan.

Sen mukaan terroristi-isku Yhdysvaltoja vastaan tulkittiin hyökkäykseksi kaikkia Naton jäsenvaltioita vastaan. Tosin käytännössä Naton panos on jäänyt vähäiseksi: se on lähettänyt Awacs-tutkakoneita suojelemaan Yhdysvaltojen ilmatilaa sekä laivasto-osaston Välimerelle.

Erimielisyydet ovat koskeneet sekä rauhanturvajoukon mandaattia että komentojärjestelmää. Molemmissa ovat pääasiallisina vastapooleina olleet yhtäältä Yhdysvallat ja Englanti sekä toisaalta hieman yllättäen Saksa.

Yhdessä Berliinin kanssa useimmat maat ovat vaatineet YK:n turvallisuusneuvoston antaman valtuutuksen käyttämistä ja vielä tavalla, joka on riittävän voimakas.

Käytännössä tämä tarkoittaa turvautumista peruskirjan lukuun VII, joka mahdollistaa tarvittaessa myös sotilaallisen voiman käytön, eikä vain itsepuolustuksen kuten on asianlaita perinteisessä rauhanturvatoiminnassa. Nyt toiminnalle on saatu YK:n turvallisuusneuvoston valtuutus, mutta monet seikat ovat vielä poliittisesti avoinna.

Amerikkalaisten perinteisen käsityksen mukaan vaativat sotilaalliset tehtävät täytyy toteuttaa heidän oman komentojärjestelmänsä johdolla.

Afganistanin tapauksessa englantilaiset ovat asettuneet samalle kannalle ja katsoneet, että Afganistanin pommituksia sekä Osama bin Ladenin jahtaamista johtaneen Yhdysvaltojen keskuskomennon (Centcom) tulisi ohjata myös nyt alkavaa rauhanturvaoperaatiota.

Asiaa mutkistaa edelleen se, että rauhanturvajoukoissa ei ole varsinaisesti mukana amerikkalaisia sotilaita, vaan ne kootaan pääasiassa eurooppalaisista Nato-maista sekä aasialaisista muslimivaltioista. Tällaisessa tilanteessa Yhdysvaltojen keskeiselle komentoroolille ei ole kovin vaikea esittää vastaväitteitä.

Saksan
linja

Saksalaiset ja ranskalaiset ovat kuitenkin asettuneet vastustamaan tätä ratkaisua ja vaatineet kansainvälisen johtojärjestelmän perustamista. Saksan hallitus on jopa ilmoittanut, että mikäli rauhanturvajoukot alistetaan Centcomille, niin se ei mahdollisesti lähetä joukkoja lainkaan Afganistaniin.

Berliinin lähtökohtana on yksinkertaisesti se, että kansainvälinen rauhanturvaoperaatio täytyy alistaa YK:lle ja pitää selvästi erillään Yhdysvaltojen yksipuolisesta toiminnasta alueella.

Saksan närkästystä on herättänyt myös Englannin into johtaa operaatiota, mutta toisaalta sitoutua tähän tehtävään vain kolmen kuukauden ajaksi.

Saksa vaatii siltä pitempiaikaisempaa ja johdonmukaisempaa kiinnittymistä operaatioon. Toisaalta varsinkin Afganistanin Pohjoisen liiton piirissä on suhtauduttu vieroksuen brittisotilaiden läsnäoloon, sillä perinteisesti heidät nähdään maassa valloittajina pikemminkin kuin rauhan takaajina.

Kaiken kaikkiaan Afganistanin kriisin jälkihallinnassa heijastuu yhtäältä Yhdysvaltojen ja Englannin likeinen liittoutuminen ja toisaalta epäröivämpi mannereurooppalainen suhtautuminen.

Edellinen koalitio vaatii amerikkalaisjohtoista, vaikkakin eurooppalaisten toteuttamaa rauhanturvaoperaatiota, kun taas Saksa, Ranska ja muut eurooppalaiset maat haluavat antaa enemmän painoa YK:lle ja jopa EU:lle.

Kyseessä ei ole vain satunnainen erimielisyys, vaan näkökantojen erilaisuus, jolla saattaa olla hyvinkin pitkälle meneviä vaikutuksia eurooppalaisessa ja kansainvälisessä politiikassa.

Kansainvälisten
järjestöjen suhteet

Afganistanin kriisi ja sen jälkihuolto onkin mielenkiintoisella tavalla vaikuttanut kansainvälisten instituutioiden keskinäisiin voimasuhteisiin.

Euroopan unioni totesi joulukuun puolivälissä pitämässään Laekenin huippukokouksessa sen yhteisen kriisinhallintajoukon (ESDP) olevan osaksi toimintavalmis. Tämän toteamukset motiivit olivat kuitenkin enemmän poliittisia kuin kuvastavat unionin materiaalisia ja institutionaalisia toimintavalmiuksia kriisinhallinnassa.

Onkin selvää, että EU:lla ei ole tässä vaiheessa, eikä aivan lähitulevaisuudessakaan todellisia edellytyksiä nykyisen mittaisen operaation toteuttamiseen. Unionin puheenjohtajana toimineen Belgian päinvastaiset puheet ovat vailla syvempää perustaa.

Nykysuunnitelmien mukaan kyky eurooppalaiseen rauhanturvaoperaatioon tulisi olla olemassa vuoteen 2003 mennessä. Tällöinkin valmius koskee ns. Petersbergin operaatioista lähinnä pelastustoimia ja rajoitettua rauhanturvaamista, mutta on epätodennäköistä, että unionilla olisi tuolloin valmiuksia minkäänlaiseen rauhaan pakottamiseen.

Toisaalta Yhdysvaltojen halu alistaa Afganistanin rauhanturvaoperaatio omaan valvontaansa tulee voimistamaan EU:n pyrkimystä luoda omat kriisinhallintajoukkonsa.

Nykytilanteesta tarkastellen tämä asettaa Englannin temppelinharjalle. Yhtäältä Tony Blairin hallituksen suunnanmuutos syksyllä 1998 mahdollisti ESDP:n luomisen, mutta toisaalta sen nykyinen voimakas sitoutuminen George Bushin hallintoon Yhdysvalloissa vieraannuttaa sitä eurooppalaisista liittolaisistaan, erityisesti Saksasta.

Toisaalta Bundeswehrillä ei ole ainakaan toistaiseksi kykyä johtaa mitään laajamittaista kansainvälistä rauhanturvatointa, johon eurooppalaisista valtioista kykenevät vain Englanti ja Ranska.

Naton
tulevaisuus

Tunnetusti Natolla on ollut keskeinen rooli entisen Jugoslavian - erityisesti Bosnian, Kosovon ja Makedonian - rauhanturvaoperaatioissa. Afganistanin kriisin hoidossa se on kuitenkin jäänyt taka-alalle.

Yhdysvallat on halunnut hoitaa suhteensa liittolaisiin kahdenkeskisesti ja vielä tavalla, jossa se voi valita kenen kanssa ryhtyy yhteistyöhön. Myöskään uudessa rauhanturvaoperaatiossa Natolla ei ole mitään mainittavaa osuutta: kumpikaan atlanttinen osapuoli ei tunnu oikein tarvitsevan sitä.

Tämä on johtanut aprikoimaan sitä, onko Nato menettämässä poliittista relevanssiaan. Tämä kysymys on erityisen perusteltu tilanteessa, jossa monet uskovat, tai toivovat, sen nousevan uudeksi yleiseurooppalaiseksi turvallisuusjärjestöksi.

Tilanne on vähintäänkin paradoksaalinen: yhtäältä Nato suunnittelee vakavissaan laajenemista itään ja on solmimassa uutta yhteistyösuhdetta Venäjän kanssa, mutta toisaalta varsinkaan Washingtonilla ei tunnu olevan sille mitään perusteltua käyttöä. Uutta Nato-keskeistä turvallisuusjärjestelmää Euroopassa heikentävät sen alkuperäisessä, atlanttisessa perustassa ilmenevät halkeamat.

Naton joutuminen sivuraiteelle - yhtäältä Yhdysvaltojen yksipuolisen politiikan ja toisaalta eurooppalaisten YK:lle antaman painotuksen vuoksi - ei voi olla huolettamatta atlanttisia poliittisia voimia.

Niinpä saksalainen Die Welt- lehti kysyi pääkirjoituksessaan 20.12. 2001 "onko Nato vielä pelastettavissa". Aikansa epäröityään lehti vastaa järjestöllä olevan edelleen tehtäviä, mutta vain sillä edellytyksellä, että se keskittyy eurooppalaista turvallisuutta ja kriisinhallintaa koskeviin kysymyksiin.

Näyttää siltä, että Euroopan ulkopuolella, kuten Afganistanissa tapahtuvissa kriiseissä ei ole kuin kaksi mahdollista toimijaa: joko Yhdysvallat ja sen valitsemat liittolaiset tai Yhdistyneet kansakunnat.

Tavallaan tämän seikan totesi myös Yhdysvaltojen puolustusministeri lausunnossaan: poliittis-sotilaalliset operaatiot etsivät suorittajansa, eikä päinvastoin. Toisin sanoen kriisitilanteen luonne määrittää sen, haluaako Yhdysvallat lähteä siihen omin voimin mukaan ja jos se ei halua, niin Euroopan ulkopuolella ongelma jää lähinnä YK:n hoidettavaksi. Naton ja EU:n rooli kansainvälisessä kriisinhallinnassa saattaakin olla paljon hahmottomampi kuin mitä olemme muutaman viime vuoden aikana olettaneet.
Raimo Väyrynen
Yhdysvaltalaisen Notre Damen yliopiston valtio-opin professori

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.