Pääkirjoitus 27.2.2001:
Hiihtoliitto selkää seinää vasten,
sotku selvitettävä pohjia myöten

Lahdessa sunnuntaina päättyneet hiihdon maailmanmestaruuskilpailut jäävät Suomen talviurheilun historiaan sysimustana lukuna. Isäntämaa, jonka erityisesti tulisi näyttää reilun pelin ja korkean moraalin esimerkkiä, ryvettyi dopingissa veriruskeaksi.

Kahden oman maan hiihtäjän kärähtäminen kiellettyjen aineiden käytöstä viikon välein on jo sellaisenaan pohjanoteeraus. Lisää häpeän lokaa voi nousta pintaan, kun Suomen MM-joukkueen kaikista urheilijoista otettujen yllätystestien tulokset valmistuvat.

Päävalmentaja Kari-Pekka Kyrö tuli lausuneeksi jotakin hyvin kuvaava, kun hän sunnuntaina muistutti, että Lahden edustusjoukkueessa oli kaikkiaan 20 urheilijaa, joista sentään vain kahdelle oli käynyt käry. Naivimmalla tavalla tuskin voisi kilpahiihdon huipulla vallitsevaa mentaliteettia ja ajattelutapaa paljastaa.

Kyrö kuuluu niihin Hiihtoliiton kellokkaisiin, jotka ovat mantran tavoin toistaneet kantavansa tapahtumista täyden vastuun. Suoriin kysymyksiin siitä, onko johtoporras tiennyt Jari Isometsän tai Janne Immosen ottamista veriplasman lisääjistä ei ole saatu vastauksia.

Hiihtoliiton työvaliokunta päätti maanantaina vapauttaa Kyrön, lajijohtaja Antti Leppävuoren ja naishiihtäjien valmentajan Jarmo Raskin tehtävistään toistaiseksi. Se oli ensimmäinen konkreettinen, mutta ei läheskään riittävä ele reteiden vastuupuheiden lunastamiseksi.

Yleisen oikeustajun mukaan vastuu ja valta kulkevat käsi kädessä. Tämän pitäisi päteä myös Hiihtoliittoon. Sen pitkäaikainen toimitusjohtaja Esa Klinga myöntää doping-katastrofin tarkoittavan, ettei "liiton organisaatio ole ollut hallinnassa niin kuin olisi pitänyt". Eroa tehtävästään hän ei kuitenkaan aio pyytää. Miksi ei?

Lahden MM-kisat paljastivat paitsi hiihtojohdon kyvyttömyyden valvoa doping-sääntöjen noudattamista myös sen pyrkimyksen salamyhkäiseen peittelyyn, vaikenemiseen ja vastuun vieritykseen.

Jo Isometsän Hemohes-käry jätti ilmaan liutapäin avoimia kysymyksiä vastuuhenkilöiden osuudesta tapahtumiin. Tarvittiin kuitenkin vielä toinen positiivinen näyte, kahden vuoden kilpailukielto ja joukkueviestikullan menetys ennen kuin Hiihtoliiton johto ymmärsi, mitä kello on lyönyt.

Hämmentävän lisän sotkuun tuo helsinkiläishuoltamolta löydetty Hiihtoliitolle kuuluva lääkärinlaukku. Suomen antidoping-toimikunnan valvontaryhmän puheenjohtaja Timo Seppälä luonnehti sitä sisältönsä puolesta todelliseksi "verenohentajan laukuksi".

Mikä yhteys laukun varusteilla on Suomen MM-joukkueen doping-käryihin ja jo lauantaina Hiihtoliiton palveluksesta irtisanoutuneen lääkäri Juha-Pekka Turpeisen tekemisiin. Jos ja kun se selviää, tiedetään olennaisesti enemmän myös verimanipuloinnin mahdollisesta organisoidusta luonteesta.

Hiihtoliiton puheenjohtaja Paavo M. Petäjä on luvannut pesän puhdistusta tarpeen vaatiessa vaikka ulkopuolisten avulla. Muuta vaihtoehtoa hänellä tuskin on tilanteessa, jossa Suomen hiihdon kansainvälinen maine on perin juurin tärvätty, sponsorit ovat sanoneet miljoonasopimukset irti, valtio uhkaa supistaa taloudellista tukeaan ja yhä useampi kadunmies on alkanut epäillä, oliko liitolla STT:n Räsäs-jutussa sittenkään puhtaat jauhot pussissa.

Jos ei mikään muu auta, kannattaa vaihteeksi kokeilla totuutta. Tästä poliitikoille osoitetusta ohjeesta kannattaisi myös Hiihtoliiton väen ottaa vaarin. Ja ymmärtää, että vastuuta kannetaan teoilla, ei puheilla.