Suomi 1951:
Lukuset Märttilässä

Lukukinkerit eivät ole kadonnutta kirkonperinnettä, mutta lieneekö niillä enää on sama arvo ja merkitys kuin 50 vuotta sitten. Ruskollakin muistettiin vielä talvella 1951 vanhaa sananpartta: Kolme on kovaa päivää, tarhan kokoaminen, sian hirttäminen ja lukuset.

Turun Sanomain toimittaja matkusti tuolloin Ruskon bussissa kinkereille Märttilän (nykyisin se on Merttelä) Keskikylään. Hän kysyi kanssamatkustajalta, vanhalta papalta, tietä ja vastaus kuului: Ei sinne nyt parane mennä, siellä on tänään lukuset, voi joutua vaikka papin eteen.

Toimittajalle jatkoi rohkeasti perille. Hän muisti mustalaisakan pelastuksen lukkarin kuulustelussa: "Minä oon toesen seorakunnan väkkee".

Kinkerit olivat talousneuvos Väinö Keskikylän ja hänen Tyyne-emäntänsä talossa. Kahvituksen jälkeen pidettiin nimenhuuto, josta ilmeni, että läsnä oli edustaja melkein joka talosta. Monesta talosta oli oltu mukana kaikille kinkereillä kymmenen edellisenkin vuoden aikana.

Kinkereitä piti kirkkoherra Viljo Hahta. Erikoisen tärkeä tehtävä oli kanttori Uuno Murajalla. Kanttori otti huostaansa rippikouluun pyrkivät nuoret ja kyseli näiden tietoja katekismuksesta ja raamatunhistoriasta. Lukutaitoa ei enää tarvinnut keneltäkään koetella. Kansan perusopetus oli aikoja sitten siirtynyt kirkolta yhteiskunnalle.

Ruskolla oli ennen tapana, että lukusajaksi keskeytettiin leikit ja ilonpidot. Kirjastoväkikin oli huomannut, että lainaukset vähenivät nuorten keskittyessä katekismukseen ja raamatunhistoriaan.

Kinkereiden merkitys oli sotien jälkeen korostunut, sillä tuolloin suunniteltiin koulujen uskonnonopetuksen vähentämistä. Kirkkoherra Hahta painotti kirkon oman lapsi- ja nuorisotyön tärkeyttä ja pyhäkouluperinteen vaalimista.

1950-luvun kinkerit olivat myös hartaustilaisuuksia, joissa opiskeltiin Uutta Testamenttia ja Lutherin katekismusta. Lukusia pidettiin myös tilaisuutena, jossa kirkonmiehet ja kyläläiset luontevasti tutustuivat toisiinsa.

Ruskolla luku- ja opintaidottomia oli peloteltu jalkapuulla vielä 1900-luvun alussa, vaikka jalkapuu oli ollut museossa jo vuosikymmeniä.

Erikoisempi - varmaan ainutlaatuinen - perinne on Merttelän "lukuskanto".

Turun Sanomien (4.3. 1951) mukaan perinne oli syntynyt 1700-luvun lopulla, jolloin kinkerit olivat päättyneet syöminkeihin ja juominkeihin. Piikkiön talon isäntä ja renki olivat menneet kuokkamaalle perusteellisten pitojen jälkeen.

Työ ei luistanut ja kaikki tynnyrit olivat tyhjiä. Silloin renki kiskoi ison kannon maasta ja miehet kantoivat sen yhteisvoimin Vähä-Piikkiöön, seuraavaan kinkeritaloon.

Naapurin isäntä oli vähällä heittää kannon tuleen, mutta onneksi hän tajusi tilanteen ja kannon tuojat saivat toivomansa palkkion.

Tästä alkoi lukustalosta lukustaloon kiertävän kannon pitkä perinne. 1800-luvun alussa kantoon alettiin kaivertaa vuosiluku ja talojen puumerkki.

Vuonna 1867 eräs uusi tilanvuokraaja - joka ei tuntenut tapoja - oli vähällä polttaa kannon, mutta perui aikeensa viime tingassa. Hyvityksenä hän kiinnitti kantoon myöhemmin lukusia esittävän maalauksen. Sen kerrottiin kuvanneen aidosti luetettavavien ilmeitä: "Mitenhän tässä mahtaa oikein käydä?"

Maalaus oli hävinnyt, mutta kanto oli tallella. Talvella 1951 talousneuvos Keskikylä kaiversi siihen vuosiluvun ja Keskikylän talon puumerkin, A-kirjaimen.

Juurakko kannettiin ennen miehissä kinkeripäivän iltana toiseen taloon. Tämä tapa oli hävinnyt. Kuljetus oli 50 vuotta sitten jäänyt nuoremman väen huviksi.

Ruskon historiaa tunteva Kerttu Nikinmaa kertoo että kertomuksesta on muitakin versioita. Ehkä TS:n kirjoituksesta poiketen kyse oli talvikaudesta, jolloin ei oltu kuokkamaalla. Lisäksi perinne alkaa ilmeisesti vasta vuodesta 1813, mikä on kannon vanhin vuosiluku.

Turun Sanomien mukaan museot olivat kosiskelleet kantoa, mutta sitä ei annettu. Kyläläisiä rohkaisi tietoisuus siitä, että Märttilä oli antanut 1200-luvun lopulla maallemme ensimmäisen suomalaissyntyisen piispan, Mauno I:n, joka oli syntynyt "Märtälän talossa Ruskolla".

Ruskolla muistettiin myös kansallisaarteen, Hujalan kousan, kinkerikannun kohtalo. Kansallismuseo vei 1500-luvulta peräisin olevan kousan jo toistasataa vuotta sitten.

J.K. Lukuskanto kiertää vieläkin. Se on nykyisin Ruskon kirjaston kotiseutuarkistossa, ainakin siihen saakka kun kylän koululle saadaan säilytyspaikka. Kanto kuljetetaan lukusille jälleen ensi sunnuntaina. Järjestämisvuorossa on Inkisten Jaakolan talo ja kinkerit pidetään seurakuntatalossa.
Kirjoittaja on Turun Sanomain toimittaja.