Pääkirjoitus 8.2.2001:
Monen sortin parlamentarismia

Pääministeri Paavo Lipposen parlamentaaristen hartioiden leveys keskustelutti eduskuntaa valtiopäivien avajaisissa.
Pääministeri Paavo Lipposen parlamentaaristen hartioiden leveys keskustelutti eduskuntaa valtiopäivien avajaisissa.

Eduskunnan puhemiehen ja raisiolaisen rivikansanedustajan yhteenotto sähköisti tunnelmaa muutoin valitettavan latteaksi jääneessä valtiopäivien avajaiskeskustelussa. Yksi asia kuitenkin varmistui: tasavallan hallituksen ja eduskunnan piirissä vallitsee monensorttisia käsityksiä parlamentarismin perimmäisestä luonteesta.

Eduskunnan työkausi käynnistettiin nyt ensimmäistä kertaa viime keväänä voimaan tulleen perustuslain hengessä. Valtionpäivien avausseremonian muutoksella haluttiin osaltaan viestittää, että maahan on saatu poliittisen järjestelmän parlamentaarisia piirteitä korostava hallitusmuoto.

Pääministeri on uudesti painotetun vallanjaon keskeinen henkilö. Siksi on luontevaa, että hän käyttää valtiopäivien avajaiskeskustelun ensimmäisen puheenvuoron ja pohjustaa sillä kansanedustajien vapaata debattia.

Eduskunnassa odotettiin, että pääministeri Paavo Lipponen olisi tehnyt selkoa hallituksen kevätkauden suunnitelmista ja politiikan tavoitteista. Pettymys oli melkoinen, kun puhujapöntöstä kuultiin teoreettisluonteinen esitelmä aiheesta parlamentarismi ja valtiosääntö.

Lipposen kuivahkoon alustukseen sisältyi muutamia painotuksia, jotka sentään tarjosivat aineksia mielipiteiden vaihtoon. Hän korosti hallituksen asemaa toimeenpano- ja valmisteluvallan haltijana ja varoitti liian pitkälle menevästä yhteistyöstä, jossa lakiesityksiä tehtäisiin yhdessä eduskunnan valiokuntien ja ministeriöiden virkamiesten kesken.

Sitä vastoin hallituksen on Lipposen mielestä voitava seurata esitystensä kohtaloa eduskunnassa. Lähtökohtana on, että hallituksen takana olevien ryhmien tuki säilyy. Ja ellei säily, hallituksella täytyy olla oikeus peruuttaa esityksensä eduskunnan päätösvaltaa loukkaamatta. Näin kävi viimeksi korkeakoulujen kehittämislaille, jota eduskunnan sivistysvaliokunta luvatta näperöi.

Tapaus nosti näkösälle parlamentarismin erään kiistakysymyksen: missä määrin eduskunta voi puuttua lakiesitysten sisältöön ilman, että rukkauksista on sovittu kollektiivisesti hallitusryhmien kesken. Jos sitä ei sallita, mitä käytännössä tarkoittaa periaate, jonka mukaan hallituksen on arvostettava eduskunnassa ilmenevää tahtoa.

Mitä vahvempi enemmistö hallituksella on eduskunnassa takanaan sitä isompi on riski, että ylin valtiovallan haltija löytää itsensä altavastaajan osasta. Pahimmillaan koko parlamentaarisen vastuun asetelma kääntyy päälaelleen; hallitus kontrolloi eduskuntaa, eikä eduskunta hallitusta.

Jos valtiopäivien avajaiskeskustelusta mitään voi päätellä muutkin kuin opposition kansanedustajat katsovat, että pääministeri luottaa liikaa ylileveisiin hartioihinsa.

Pikemminkin itseluottamuksen puutteesta tosin kielii Lipposen tarve muistuttaa hallituksen mahdollisuudesta erota ja ajaa maa sitä kautta parlamentaariseen kriisiin.