Juhani Heimosen Rivien välistä kolumni 8.7.2001
Ei edes iranilaisten väärtejä

Ahvenanmaalla käyneet sanovat aistineensa, etteivät sikäläiset nuoret erityisemmin diggaa suomenkielisiä suomalaisia. Nyt sama on todistettu oikein tutkimuksen voimin.

Österbottens högskolassa Vaasassa opiskeleva Muluken Cederborg selvitti proseminaarityönään, mitä 16-18 -vuotiaat maarianhaminalaiset ajattelevat eri väestöryhmistä.

Kyselyyn vastasi 170 oppilasta kaupungin neljästä oppilaitoksesta. Tulokset ovat suomalaisittain karua kertomaa.

Saarimaakunnan nuoriso suhtautuu mantereen valtaväestöön kielteisemmin kuin esimerkiksi Kosovon albaaneihin, iranilaisiin tai Somalian pakolaisiin.

Rankinglistan kärjessä komeilevat ruotsalaiset ja heidän yläpuolellaan suomenruotsalaiset.

Vaikka asiassa ei pitänyt olla mitään uutta eikä yllättävää, tutkimus herätti sekä Ahvenanmeren itä- että länsipuolella tuimia reaktioita.

Suomenkielisiä näyttää närkästyttäneen erityisesti se, ettei heitä pidetä edes maahanmuuttajien ja pakolaisten väärteinä.

Riikinruotsalaisten ja "hurrien" paremmuus vielä niellään - vuosisataisen alitajunnan tottumuksesta. Mutta, että albaanit, somalit ja iranilaiset muka meitä fiksumpia! Sehän on jo loukkaus.

Pöyristys paljastaa, etteivät Maarianhaminan nuoret ole asenteineen yksin. Myös mantereella elää sisäistetty käsitys etnisistä hierarkioista. Somali on alempaa kastia, vaikka voissa paistaisi.

Tukholmassa Runebergin päivää viettäneitä suomenruotsalaisia kyselyn tulos kuulemma "puistatti". Paikallisia isäntiä lähinnä nolotti. Kaikki olivat valmiit epäilemään tutkimuksen luotettavuutta.

Ystävällistä, mutta tarpeetonta.

Luulen, etteivät tulokset paljon poikkeaisi, jos samanlainen kysely tehtäisiin Turun opinahjoissa.

Ruotsalaiset ja suomenruotsalaiset tuskin ovat täällä sen korkeammassa kurssissa kuin suomenkieliset Ahvenanmaalla.

Suhtautuminen on Turussa jos mahdollista vielä torjuvampaa, jopa aggressiivista.

Moni toista kotimaista syntyjään puhuva on kantapään kautta oppinut, ettei suomenkielisten ikätoverien seurassa kannatta svenskalla rehvastella. Terveellisempää on käyttää kieltä, jota enemmistö osaa.

Ei kovin kunniakasta meille suomenkielisille. Häpeäksi pikemminkin.

Kieli on tärkeä, ellei tärkein minuuden muokkaaja. Sen avulla yksilö myös kytkeytyy yhteisöön. Eli kuten kollega Erkki Pennanen kiteyttää (HS 5.2.): yhteinen kieli yhdistää, eri kieli erottaa.

Oolantilaiset kokevat suomen vielä isommaksi uhkaksi identiteetilleen kuin suomenruotsalaiset. Eikä ihme, onhan maakunnan 25 000 asukkaasta vain 94 prosenttia ruotsinkielisiä.

Noin vaivaisen minoriteetin puolustamiseksi on tietysti tehtävä kaikki voitava: kiellettävä maakuntahallituksen virkamiehiltä suomenkielinen täydennyskolutus, pantava suomenkielisten lapset peruskoulussa niin ahtaalle kuin suinkin ja epäiltävä jokaista finskan puhujaa inhan isäntävaltion salakavalaksi kätyriksi.

Vaikka Ahvenanmaalla kernaasti uhotaan itsenäistymisen ajatuksella, vakavaa separatistista liikehdintää ei siellä ole ollut sitten legendaarisen Julius Sundblomin päivien.

Realistit tietävät, että Suomesta irtaantuminen olisi vihonviimeisen järjetön ratkaisu. Ilman napanuoraansa emämaahan Ahvenanmaa ei tulisi toimeen, ei taloudellisesti, eikä turvallisuutensa puolesta.

Me suomalaiset veronmaksajat olemme kieliryhmään katsomatta ylpeitä siitä, että saamme olla ropoinemme tukemassa Oolannin erityisasemaa.

Valtiovarainministeriön budjettipääluokassa on runsaan miljardin markan edestä erilaisia tasoitusmaksuja, verohyvityksiä, ylimääräisiä määrärahoja, arpajaisveron palautuksia ja erityisiä avustuksia, joilla valtio tänä vuonna muistaa itsehallintolääniä.

Ja hyvä on, että muistaa. Sivistysmaana Suomella pitää olla varaa yhteen Oolantiin, olihan Ruotsin valtakunnallakin vuoteen 1809 asti.

On molemmin puolin valitettavaa, jos ahvenanmaalaisten on vaikea sietää suomenkielisiä. Se, niin kuin negatiiviset tuntemukset aina, rasittavat viime kädessä eniten ihmistä itseään.

Idyllinen saarimaakunta on tottunut varjelemaan hysteerisyyteen asti identiteettiään. Vahvana varustuksena ovat hallinnollinen autonomia ja lähes diskriminoiva kotipaikkaoikeus.

Niillä on tehokkaasti torjuttu ulkoa tulevat uhat, mutta myös yhteisöä geneettisesti, kulttuurisesti ja sosiaalisesti rikastuttavat vaikutteet.

Tosin vikaa taitaa olla vähän sysissä, jos sepissäkin.

Maarianhaminan länsisatamassa poikkeaa joka päivä autolauttojen täydeltä mantereen suomenkielisiä, mutta ani harva heistä vaivautuu maihin. Enemmistö siirtyy olutkärryjä kiskoen transit-käytävää pitkin laivasta toiseen.

Että se siitä kiinnostuksesta elävään kanssakäymiseen ahvenanmaalaisten kanssa.
Kirjoittaja Juhani Heimonen on Turun Sanomien pääkirjoitustoimittaja.