Pääkirjoitus:
Euroopan ei kannata
ostaa ohjuskilpihaaveita

Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeldista tuli viikonloppuna ensimmäinen Yhdysvaltain uuden hallituksen virkamies, joka matkusti Eurooppaan puhumaan presidentti George W. Bushin hallinnon innokkaasti ajaman kansallisen ohjuspuolustusjärjestelmän NMD:n puolesta. Rumsfeldin yleisönä olivat Müncheniin vuotuiseen tapaamiseen kokoontuneet puolustusalan johtajat ja asiantuntijat.

Isäntämaa Saksan liittokansleri Gerhard Schröder vastasi Rumsfeldille, että Saksa suhtautuu hyvin suurin varauksin Yhdysvaltain hankkeeseen rakentaa ohjuskilpi. Hyvin samantapaisen vastauksen Rumsfeld olisi kysyessään varmastikin saanut myös muilta eurooppalaisilta Nato-liittolaisilta ja -kumppanuusmailta.

Kaikki merkit viittaavatkin siihen, että ohjuskilpi tulee tavalla tai toisella rasittamaan Yhdysvaltain ja Euroopan suhteita koko Bushin presidenttikauden ajan. Hanke on uuden presidentin hallinnolle aivan liian rakas ja Euroopalle aivan liian vieras, jotta siitä olisi saavutettavissa lähivuosina muuta kuin enintään siedettävä kompromissi.

Asia on kiperä Bushille muun muassa sen vuoksi, että pystyäkseen rakentamaan ohjuskilven haluamassaan laajuudessa hänen tulisi onnistua värväämään mukaan myös eurooppalaisia liittolaismaita ohjuspuolustusjärjestelmän tarvitsemien tutka- ja muiden tukiasemien levittämiseksi myös Atlantin itäiselle reunalle. Vastahakoisten eurooppalaisten tulisi siis paitsi sietää myös osallistua hankkeeseen, jolla Yhdysvallat pyrkii suojaamaan itsensä Irakin, Iranin, Pohjois-Korean tai muiden rosvovaltioiksi julistamiensa maiden mahdollisilta ohjusiskuilta.

Eurooppalaisilla on monta hyvää syytä suhtautua hankkeeseen viileästi. Yhdysvalloilla on toki periaatteessa oikeus rakentaa oma puolustuksensa niin kattavaksi kuin maan hallitus katsoo tarpeelliseksi. Ohjuskilven kohdalla ongelma on kuitenkin se, että Bushin hallinto on tämän tavoitteen saavuttamiseksi valmis irtisanomaan vuonna 1972 allekirjoitetun ABM-ohjustorjuntasopimuksen eli oleellisella tavalla horjuttamaan sitä sopimuspohjaa, jolle ydinaseriisunta on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana rakentunut. Näin hanke väistämättä kiristäisi Yhdysvaltain suhteita Venäjään ja Kiinaan ja lisäisi siten kansainvälistä jännitystä.

On myös syytä epäillä, että mahdollisimman kattavaa ohjuskilpeä rakentaessaan Yhdysvaltain sotilassuunnittelijat tulevat ulottamaan kokeilunsa avaruuteen tavalla, joka voi paitsi aloittaa uuden kilpavarustelukierteen maan päällä myös ennen pitkää siirtää varustelun ensimmäistä kertaa toden teolla ilmakehän ulkopuolelle.

Käytännössä on hyvin todennäköistä, että yritys ohjuskilven rakentamiseksi tulee osoittautumaan kalliiksi hukkayritykseksi. Ei ole näet lainkaan varmaa, että on teknisesti mahdollista rakentaa likimainkaan kattavaa ohjuspuolustusta.

Koska hanke on pulmistaan huolimatta Bushin hallinnolle äärimmäisen rakas, eurooppalaiset toimivat asiassa viisaimmin sanoessaan hankkeelle kohteliaasti mutta silti selvästi ei. Euroopan ei kannata olla rohkaisemassa niitä amerikkalaisia ajattelijoita, jotka kuvittelevat Yhdysvaltain yksipuolisten toimien edesauttavan koko maailman turvallisuutta ja vakautta. Yhdysvalloista löytyy edelleen myös avarammin ajattelevia vaikuttajia. Aika voi hyvinkin toimia tässä asiassa heidän hyväkseen.