Pääkirjoitus 4.2.2001:
Yliopistojen Hamletin ongelma -
markkinoiden vai tieteen ehdoilla

Akateemisia jatkotutkintoja painotetaan Virénin mielestä kohtuuttomasti opetusministeriön tulosohjauksessa.
Akateemisia jatkotutkintoja painotetaan Virénin mielestä kohtuuttomasti opetusministeriön tulosohjauksessa.

Turkulaisprofessori Matti Virén arvosteli äskettäin (TS 30.1.) ronskein ottein yliopistolaitosta huonosta hallinnosta ja johtamisesta. Siinä sivussa hän pani järjestykseen opetusministeriön, jonka harjoittama tulosohjaus on kuulemma johtanut paitsi tutkintojen laadun heikkenemiseen myös siihen, että koulutus ja työmarkkinain tarpeet "sivuavat toisiaan vain sattumalta".

Ennen paluutaan Turun yliopiston taloustieteen professorin virkaan Virén toimi pitkät tovit ulkopuolisissa tutkijantehtävissä. Matkan päästä katsottuna tiedeyhteisöstä näyttää löytyneen viljalti remontoitavaa.

Virén moittii yliopistoa menneen maailman luutumista. Hallinnossa valtaa käyttävät edelleen jähmeät neuvostot ja kolmikantakollektiivit. Palkkaus- ja kannustinjärjestelmät taapertavat lapsen kengissä. Tärkein tulosmittari on tutkintojen ja erityisesti jatkotutkintojen määrä, ei se, niin kuin pitäisi, miten akateemiset sijoittuvat työelämään.

Taloustieteilijän lääke yliopiston vaivoihin on yksinkertainen: yksityistetään. Sillä moni ongelma ratkeaisi Virénin mukaan itsestään.

Yksityisen yliopiston olisi pakko suuntautua niin, että sen antama koulutus vastaa markkinoiden tarpeita. Ei tarvittaisi mielivaltaista tulosohjausta, koska laitoksilla olisi itsellä intressi pitää huolta tutkintojen tasosta. Laatukilpailussa huonosti menestyvä yliopisto ei saisi rahoittajia, eikä kukaan hankkiutuisi sinne opiskelemaan.

Virénin ratkaisumalli on tietysti tarkoituksellisen poleeminen. Kärjistysten kuohun alta paljastuu ajattelutapa, jota yhtä poleemiseksi heittäytyen voisi luonnehtia akateemisen uusliberalismin hengeksi.

Kerta ei suinkaan ole ensimmäinen, kun yliopistoja patistetaan avautumaan yhteiskunnan, markkinatalouden ja yritysmaailman suuntaan. Trendi on tullut näkösälle samaan aikaan, kun valtion budjetin ulkopuolisesta rahoituksesta on kasvanut yhä olennaisempi osa korkeakoulutuksen ja tieteen resursointia. Sitä vahvistivat myös 1990-luvun lamavuodet, jolloin valtio leikkasi reippaasti määrärahoja.

Jo noin puolet Helsingin yliopistossa tehtävästä tutkimuksesta tapahtuu ulkopuolisen rahoituksen turvin. Potti on kasvanut neljässä vuodessa 300 miljoonasta 530 miljoonaan markkaan. Turussa ulkorahoituksen osuus on noin kolmannes yliopiston koko budjetista eli paljon enemmän kuin aikana, jolloin "Vapaan kansan lahja" toimi yksityisenä.

Yliopistot ovat kuin varkain saaneet perustehtäviensä, riippumattoman tutkimuksen ja opetuksen, lisäksi kolmannen velvoitteen, kaupallistamisen. Kun ennen painotettiin hyvinvointivaltioon sitoutumista, tasa-arvoa ja sivistysroolia, nyt keskeiseksi tavoitteeksi on hiipinyt taloudellinen hyöty.

Hallintonsa ja johtamisjärjestelmiensä tehostamista yliopistolaitos varmasti tarvitsee, eikä opetusministeriönkään ohjaus nykyisellään palvele täysin tarkoitustaan. Mutta lasta ei pitäisi heittää pesuveden mukana. Juuri se vaara Virénin mallissa kuitenkin on.

Jos yliopiston toiminta ehdollistetaan vain markkinakelpoisuudelle, edessä on synkkääkin synkempi akateeminen kahtiajako: teknologiaan vihkiytyneet tieteenalat kukoistavat, humanistiset ja yhteiskuntatieteelliset kuihtuvat.

Äärimmilleen vietynä uusliberaali yliopistopolitiikka pakottaisi kysymään, mitä virkaa on taloustieteilijöillä, jotka olivat talouslaman yllättäessä yhtä ulalla kuin kaikki muutkin.