Pääkirjoitus 23.6.2000
Liikenteen kuripaketti haiskahtaa
pahasti hätävarjelun liioittelulta

Kesälaitumille ja juhannuksen viettoon näinä päivinä matkaavat eivät taida arvata, millaista komentoa heille tien käyttäjinä suunnitellaan. Jos liikenneturvallisuusasiain neuvottelukunnan työstämät esitykset toteutuvat, ankara kuri, kiellot ja rajoitukset astuvat olennaiseksi osaksi suomalaista liikennekulttuuria.

Perusnopeudeksi 70 kilometriä tunnissa, rattijuoppouden raja puolesta promillesta 0,2:een, pyöräilijöille kypäräpakko, joka kuntaan automaattinen nopeudenvalvonta. Siinä haarukkapaloja toimenpidepaketista, jota ollaan tuomassa valtioneuvostoon ensi syksynä.

Viimeistelyä vaille valmis esitys osoittaa, että liikenneministeriön alainen asiantuntijaelin aikoo tarjota varsin rajuja otteita liikenneturvallisuuden parantamiseksi. Vaikka tavoite on sinällään tärkeä, keinojen valinnassa haiskahtaa hätävarjelun liioittelu.

Kuolemaan johtaneet onnettomuudet kertovat karuinta kieltä liikenteen turvattomuudesta. Pitkän aikavälin tilastojen mukaan turmien määrä on osoittanut Suomessa onneksi laskevaa trendiä.

Viime vuonna tapahtui kuitenkin ikävä käänne: tieliikenteessä kuoli 431 ihmistä, mikä oli kahdeksan prosentti edellisvuotista enemmän. Sama suunta näyttää tänä vuonna valitettavasti jatkuvan.

Liikenneturvallisuudesta vastaavien viranomaisten tehtävä on tietysti reagoida tilanteeseen. Taustalla hiostaa valtioneuvoston asettama numeerinen velvoite, jonka mukaan liikennekuolemat pitäisi painaa 250:een vuoteen 2005 mennessä.

Neuvottelukunta itse ajaa vielä kunnianhimoisempaa tavoitetta. Ruotsista tutun nollatoleranssin hengessä se vaatii Suomen liikennejärjestelmän kehittämistä niin, että "2025 paikkeilla lähestytään sadan liikennekuoleman vuosimäärää".

Ruotsalaista lainaa näyttävät olevan paljolti myös ehdotettavat lääkkeet. Esimerkiksi 0,2 promillen rattijuopumusraja otettiin länsinaapurissa käyttöön vuosikymmen sitten. Siitä huolimatta liikenteessä kuolleiden luku on siellä kasvanut jo neljänä vuonna peräkkäin.

Suomessa rattijuoppous on 90-luvulla vähentynyt, vaikka rangaistavuuden raja on pidetty puolessa promillessa. Vajaa viidennes kuolonkolareista on nykyisin liikennejuopumustapauksia. Kymmenen vuotta sitten niitä oli lähes joka neljäs.

Näillä luvuilla ei tietenkään yritetä todistaa, että Suomessa kaikki on hyvin. Niin ei asianlaita ole niin kauan kuin yksikin ihminen menehtyy liikenteessä rattijuopumuksen tai muun edesvastuuttomuuden tähden.

Liikenneturvallisuutta tuskin kuitenkaan edistetään sillä, että tehtaillaan kollektiivisia kieltoja, rajoituksia ja kuritusta, kun ongelmat ovat etupäässä sen luonteisia, että ne edellyttäisivät kohdennettuja täsmätoimia.

Miksi kiristää promillerajaa, vaikka tiedetään, että todellisen liikenneriskin muodostavat alkoholisoituneet, yhtä uudestaan humalapäissään autonrattiin istujat.

Miksi vaaditaan alennettavaksi perusnopeutta, vaikka tiedetään, että nuoret kaaharit vaarantavat liikenteen kieltomerkeistä ja rajoituksista riippumatta.

Miksi pakottaa aikuiset ihmiset käyttämään pyöräilykypärää, vaikka heille on annettu oma järki ja kyky kantaa itse vastuuta itsestään.

Neuvottelukunnan aivoituksia tuntuu ohjaavan autoritaarinen holhoushalu, jonka olisi luullut jäävän jo liikennepolitiikassakin menneen maailman menettelytavaksi.