Ari Valjakan kolumni
Ahnetta kaupunkisuunnittelua

Helsinki, 450-vuotias kulttuurikaupunki ja maamme pääkaupunki on kesäaikaan monen lomamatkalaisen kohde. Espa, kauppatori ja Kaivopuisto vetoavat entiseen malliin kävijän silmään, mutta keskustan maisema huolestuttaa. Sen arkkitehtuurin olennaista elementtiä, avaruuden vaikutelmaa, tuhotaan.

Nykytaiteen museo Kiasma ja Sanomatalo ahdistavat sulkiessaan Mannerheimintien päästä aiemmin avautuneen näkymän Töölönlahdelle. Runsaan viikon kuluttua ratkeavan eduskuntatalon eteen suunnitellun uuden konserttitalon ja Kampin alueen suunnittelukilpailun tulokset sanelevat lopullisesti ydinkeskustan ilmeen.

Linja-autoaseman seudulle on kaavailtu juuri valmistuneen hotellin lisäksi massiiviset määrät kuutioita; Kampin metroaseman päällinen 60 metriä korkea rakennus, Finnlinesin toimistotalo, sen jatkoksi asuin-, toimisto- ja liiketilaa ja jopa yli kymmenkerroksinen Autotalon-korkuinen pilvenpiirtäjä.

Pilvenpiirtäjät kuuluvat kaupunkikuvaan, mutta näillä suunnitelmilla aikaansaatu Suomen pääkaupungin keskusta ei eroa ilta-autiuttaan huokaavien satojen muiden kaupunkien keskustoista. Rakennetaan siis tahallisesti alue, jolla kukaan ei vapaaehtoisesti työajan jälkeen liiku.

Helsingin virkamiehistä keskeinen valta ja vastuu asiassa on apulaiskaupunginjohtaja Pekka Korpisella , jolla on tulevaisuuden Helsingin mallina renessanssiajan Italian kaupunkimaisema. Korpisen mielestä meillä ei ole totuttu ihmisen kokoiseen suunnitteluun. "Meillä vaaditaan mahdottoman suuria aukioita, koska olemme hiljattain tulleet metsästä. Kyllä suomalaisetkin urbanisoituvat pikkuhiljaa", totesi Korpinen haastattelussaan joitakin aikoja sitten.

Tällaisen junttijutustelun taustalla on rahanahneus. Kaupungin käsissä oleva kaavoitusvalta syrjäyttää maankäytön suunnittelussa asutuksen järjestelyn kolme pääperiaatetta; toimivuuden, ihmisten terveyden turvaamisen ja kauneuden vaatimukset.

Kymmenen vuoden takainen kaavoitusmaksu-uudistus teki kaupungista sekä suunnittelijan että grynderin.

Maanomistajuus on tehnyt kaavoitusmonopolin ohella Helsingistä, Vantaasta ja Espoosta ahneita omistajia. Rantojen raiskauksesta häikäilemättömin esimerkki on Keilaniemi, johon Fortumin ja Nokian rinnalle on seuraavaksi tulossa Koneen lasipilvenpiirtäjä.

Helsinki rahastaa myös vanhan korjaamisesta, taloa saneerava rakentaja joutuu maksamaan byrokratialle korvauksia luvista jopa 5000 mk/neliö.

Ideoittensa toteuttajiksi ulkomaisia esikuvia ihannoivat päättäjät hakevat arkkitehtejä, jotka eivät tunne paikallisia olosuhteita. Epärehellisen rakentamisen monumentin, Kiasman, suunnittelijaksi haettiin amerikkalainen Steven Holl . Suomalainen arkkitehti ei ottaisi edes tehtäväkseen tällaista Hollywoodin kulissipaja-ideaa, jossa pilari- ja kaarirakenteiden lisäksi on vain yksi kantava seinä keskellä rakennusta.

Kaiken kukkuraksi tämä pari vuotta sitten valmistunut "sellutehtaan varasto" vuotaa. Tosin vain sateella.

Kiasman urakoitsija huomautti asiasta rakennusvirastolle jo ennen kattotöiden aloittamista. Suomen ilmastossa taloissa pitää olla räystäät, mutta ne eivät kelvanneet arkkitehdille. Nyt vesi valuu kaarevaa seinää pitkin suoraan ikkunan karmin kautta kirjastoon, on valunut jo rakennuksen valmistumisesta alkaen.

Samankaltainen suunnitteluvirhe on sisääntulokatoksessa, jossa kosteuseriste ja tuuletus on unohdettu ja seurauksena on vanerilevyjen vettyminen. Kiasman pääsisäänkäynti joudutaankin muuttamaan.

Suunnittelijoita syytellään usein perusteetta huonosta rakentamisesta. Ammattikunta on kovin vaisu arvioimaan toistensa työn tuloksia, varsinkin silloin kun olisi kritiikin paikka.

Maallikoita hämätään hienolla terminologialla kuten dramaattisen nykyarkkitehtuurin dynaamisuudella, esteettisellä rehellisyydellä jne. sanomatta suoraan, että keisarilta saattavat yksinkertaisesti vain puuttua vaatteet.

Viikon kuluttua tarkastelen Turun vaatetusta tässä mielessä.
Kirjoittaja on Turun Sanomain päätoimittaja.