Juhani Heimosen Rivien välistä -kolumni 8.6.2000
Pirstaloitua yleissivistystä

Opetusministeri Maija Rask (sd) sohaisi äkäiseen herhiläispesään ottaessaan kantaa ylioppilastutkinnon uudistamiseen (TS 3.6.).

Valinnaisuuden lisäämistä vaatinut Rask sai ensin äkämystynyttä paluupostia kansanedustaja Margareta Pietikäiseltä (r). Tämä paheksui Hesarissa (HS 4.6.) sitä, että ministeri puuttui asiaan, josta juuri on valmistumassa parlamentaarisen työryhmän esitys.

Päivää myöhemmin arvosteluun yltyi Lukiolaisten liitto. Se kummasteli varta vasten julkaistussa tiedotteessaan Raskin menettelyä ja julisti kannattavansa molempien kotimaisten kielten säilyttämistä pakollisena yo-tutkintoaineena.

Opetusministerin ajoitusta sietää ihmetellä.

On melko epätavallista, että valtioneuvoston jäsen kiiruhtaa lausumaan näkemyksiään vain viikkoa paria ennen kuin hänelle luovutetaan samaa aihetta käsittelevä mietintö.

Kiirehtiminen ei ollut korrektia, vaikka Raskin mielipiteet hyvin entuudestaan tunnetaan. Ei semminkään, kun työryhmä tiettävästi asettuu esityksessään eri linjoille.

Silti kannattaa panna merkille, mikä oli ministerin perustelu.

"Totta kai minä kerroin kantani, kun toimittaja asiaa minulta kysyi", Rask HS:n mukaan tokaisi.

Pätisipä sama kirkas naisen logiikka kaikkiin ministereihin ja poliittisiin päättäjiin.

Ensimmäistä kautta valtioneuvostossa istuva Rask, 49 on ottanut ylioppilastutkinnon uudistamisen sydämenasiakseen.

Opetusministeri kammoaa pakko-opetusta yleensä ja pakollisia yo-tutkintoaineita erityisesti.

Hän ajaa tutkintomallia, jossa vain äidinkieli säilyisi pakollisena. Sen lisäksi kokelaat saisivat vapaasti valita kolme ainetta neljästä, jotka olisivat toinen kotimainen, englanti, matematiikka ja reaali.

On tietysti makuasia, kuinka paljon valinnan vapaus tällä tavalla todella lisääntyisi.

Tämäkin vähä riittää repimään auki yhden suomalaiskansallisen perusristiriidan, kysymyksen toisen kotimaisen kielen asemasta koulussa ja yhteiskunnassa.

Eli jos oikein ruma sana sanotaan: pakkoruotsiin tässä ollaan kajoamassa.

Kysymykseen ruotsin kielestä Suomessa sisältyy siksi paljon tunteiden paloa, hipiän herkkyyttä ja kulttuuris-historiallista taakkaa, ettei aiheesta varmaan kuuna päivänä päästä järkevään keskusteluun, saati rakentavaan ratkaisuun.

Sekä pakollisen että pakottoman kouluruotsin puolesta on esitetty toinen toistaan vakuuttavampia perusteluja. Argumenttien johdonmukaisuudesta ei ole aina ollut niin väliä.

Mitä logiikkaa on esimerkiksi ministeri Raskin vaatimuksessa, että toisen kotimaisen pakollisuus poistetaan yo-tutkinnosta, mutta ei lukion tai peruskoulun opetuksesta.

Näkemys, jonka mukaan pakko on huono oppimiseen kannustaja, on epäilemättä fiksu ja valistunut. Mutta miksi koulussa ylimalkaan mitään ainetta pitää yrittää pakolla nuorten visaisiin kalloihin päntätä.

Ruotsin hallinta on kaksikielisessä Suomessa totta kai tärkeä. Mutta mikä on perustelu sille, että ruotsilla on edelleen virallisen kielen asema, vaikka sitä äidinkielenään puhuvia on enää tuskin viittä prosenttia väestöstä.

Onko missään muualla maailmassa yhtä pienellä vähemmistöllä yhtä vahvaa kielellistä tasa-arvoa kuin ruotsinkielisillä Suomessa. Tuskin.

Ja hyvä on, että on. Sivistysvaltiossa pitää olla varaa semmoiseenkin ylellisyyteen.

Mutta kelpaako se oikeastaan argumentiksi sen enempää valikoivan pakon kuin pakollisen valinnaisuudenkaan ylläpitoon kouluopetuksessa.

Raskin yo-tutkintomallia on kokeiltu muutamia vuosia 29 lukiossa eri puolilla maata.

Mahdollisuus jättää toinen kotimainen pois ei näytä olennaisesti vähentäneen ruotsin suosiota suomenkielisten valinnoissa. Noin 90 prosenttia abeista on kirjoittanut ruotsin

Selvästi alhaisemmaksi on jäänyt suomen suosio ruotsinkielisten keskuudessa. Mistähän se kertoo?

Mitä tulee tulee valinnaisuuden lisäämiseen koululaitoksessa yleensä, jokin ääri ja laita pitäisi siinäkin säilyttää.

Jos yläasteet ja kohta pian ala-asteetkin alkavat eriyttää opetusta ja lisätä ainevalikoimaa samaan tahtiin kuin lukiot viime aikoina, mitä on kohta jäljellä siitä kansakunnan yhteisestä henkisestä pääomasta, jota yleissivistykseksi kutsutaan.
Kirjoittaja on Turun Sanomien pääkirjoitustoimittaja.