Pääkirjoitus 4.6. 2000:
Ylioppilasaineissa paljastuu
äidinkielen taitojen taantuma

Ylioppilasaineiden taso on laskenut viime vuosina huolestuttavasti.
Ylioppilasaineiden taso on laskenut viime vuosina huolestuttavasti.

Kevään ylioppilaskirjoitusten tulokset kertovat ikävää viestiä äidinkielen taitojen taantumisesta. Abiturientit kirjoittivat kehnompia aineita kuin ehkä koskaan. Hylättyjä suorituksia kertyi lähes puolitoista prosenttia, vaikka arvostelun pisterajoja alennettiin reilusti.

Alamäkeä mentiin jo neljättä vuotta peräkkäin. Nyt arvostelua jouduttiin rukkaamaan lievemmäksi, jotta arvosanoissa päästiin normaaliin jakautumaan. Kiitettävän arvosanan sai aikaisempaa vaatimattomammin taidoin. Yhä isompi osa kokelaista suoriutui aineen kirjoituskokeesta rimaa hipoen.

Syntymäkielen osaamisen rapautumisesta juoruavat monet merkit abien aineissa. Tietyt yhdyssanavirheet ja välimerkkien hatara käyttö paljastaa englannin vaikutuksen. Sanavaraston köyhtyminen, kerronnan sisäisen logiikan onnahtelevuus ja tekstin jäsentymättömyys kertovat siitä, että omakohtainen kosketus äidinkieleen on jäänyt nuorilla liian ohueksi.

Äidinkielen opettajien mukaan (esim. HS 28.5.) yo-aineissa tapahtui käänne huonompaan vuonna 1996. Kokelaina olivat tuolloin ensi kertaa uuden tuntijaon ja kurssimuodon mukaan opiskelleet luokattoman lukion kasvatit. Heidän oppimääräänsä sisältyi vain kuusi pakollista kurssia äidinkieltä ja kirjallisuutta aikaisemman kahdeksan sijasta.

Lukioreformissa on epäilemättä osaselitys ylioppilasaineiden tason heikkenemiseen. Syitä voi etsiä myös peruskoulun äidinkielen opetuksen tuntimääristä. Niistä 80 prosenttia on ala-asteella, vaikka luokanopettajien tutkintoon äidinkieltä ja kirjallisuutta sisältyy pakollisena vain vaivaiset kolme opintoviikkoa.

Pitää tietysti muistaa, että ihmisen kielellinen kehitys on pitkä ja moniulotteinen prosessi. Ulkoisten virikkeiden vaikutus alkaa jo äidin kohdussa ja jatkuu lakkamatta kaikkialla, missä lapsi kasvaessaan joutuu tekemisiin kielen eri ilmenemismuotojen kanssa.

Selkeän, ilmaisuvoimaisen ja tyyliltään vivahteikkaan tekstin mallina klassinen kirjallisuus on lyömätön. Vahinko vain, ettei romaanien lukeminen houkuttele nykynuoria, eikä äidinkielen opetuksessa kyetä riittävästi paneutumaan aleksiskivien ja dostojevskien kiehtovaan maailmaan.

Myös koulukirjastot ovat laman jäljiltä monin paikoin kurjassa jamassa. Kuvaava oli opetushallituksen keväämmällä julkistaman selvityksen tieto, jonka mukaan joka kymmenes peruskoulu ei ollut käyttänyt kolmen viime vuoden aikana penniäkään sen enempää kauno- kuin tietokirjallisuuden hankkimiseen.

Monisatasivuisen romaanijärkäleen lukeminen vaatii keskittymiskykyä ja pitkäjänteisyyttä, jota nettisukupolvi vierastaa. Pikayhteiskunnan tempoon tottuneita vesojamme miellyttää enemmän kännyköiden tekstiviesteillä ja sähköposteilla meilailu.

Uusmedioiden invaasio on luonut aivan omanlaisiaan kommunikoinnin käytäntöjä, joita leimaavat lyhyet ja koodimaisuuteen asti pelkistetyt sanomat. Morsetuksesta ja telegrammeista alkanut välineviestinnän historia on palannut tavallaan lähtöpisteeseen.

Modernien tietoteknisten viestivälineiden hyväksikäytössä ei sinällään ole moitittavaa. Parempi, että nouseva polvi kirjoittaa edes sähköposteja kuin ei mitään. Uusmedia ei kuitenkaan koskaan korvaa kirjaa, sanomalehteä, eikä muuta painettua sanaa kielellisten virikkeiden lähteenä.

Kouluviranomaisten päätös nostaa äidinkieli kouluopetuksen painopisteeksi ei tule hetkeäkään liian aikaisin. Oman kielen hallinta on ihmiselle kaiken oppimisen, ilmaisukyvyn ja identiteetin rakentamisen perusedellytys.