Pääkirjoitus 26.4. 2000:
Varsinais-Suomen kunnissa ei
tajuta kirjastojen kulttuuriarvoa

Kirjastot ovat suomalaisten tärkein ja suosituin kulttuurilaitos. Opetusministeriön viime syksynä teettämän selvityksen mukaan 64 prosenttia kansalaisista käy kirjastossa vähintään viisi kertaa vuodessa. Myös alan palvelujen kehittämiseen tulisi enemmistön mielestä panostaa sitä mukaa, kun talouden resurssit antavat myöten.

Jos kansalaisten näkemyksiä vertaa Varsinais-Suomen kuntien kirjastosatsauksiin, ei voi tulla kuin siihen johtopäätökseen, että maakunta rypee yhä laman syövereissä. Kunnallisten kirjastojen kulut ovat täällä reilusti alle vuoden 1991 tason.Yhteissumma on pudonnut kymmenessä vuodessa runsaasta sadasta miljoonasta 97:een.

Sivistyksen tyyssijana tunnettu Varsinais-Suomi näyttää vaalivan peräti kurjasti kulturellia leiviskäänsä. Esimerkiksi Keski-Suomen kuin myös Etelä- ja Keski-Pohjanmaan kunnat uhraavat kirjastotoimeen rahaa toistakymmentä prosenttia täkäläisiä enemmän.

Länsi-Suomen läänin sisäisessä vertailussa Varsinais-Suomi pitää perää tilastojen kaikissa tunnusluvuissa. Kirjaston käyttö on sentään kutakuinkin keskitasoa. Herää vain kysymys, kuinka kauan. Resurssien vähetessä myös kiinnostus palveluja kohtaan tuppaa ehtymään.

Osaava, innostunut ja lukumääräisesti riittävä henkilökunta on kirjastojen tärkeä, ellei tärkein voimavara. Kuitenkin juuri siinä Varsinais-Suomen kunnat ovat pihistäneet eniten. Vakinaisia virkoja on täällä keskimäärin vain 0,76 tuhatta asukasta kohti, vaikka opetusministeriön määrittelemä henkilöminimi on yksi.

Myös kirja- ja tallennehankinoissa monet kunnat ovat antaneet piut paut ministeriön minimirajoille. Maakunnan pohjanoteeraus on Mietoisilla, jonka ostot melkein puolittuivat 1990-luvulla. Siellä hankintoja tehdään vuodessa enää runsaat kaksisataa kunnan tuhatta asukasta kohti, kun vähimmäistavoitteeksi on asetettu 350.

Sen jälkeen kun valtionosuuksien maksatuksessa luovuttiin korvamerkityistä määrärahoista, kunnat ovat voineet vapaasti päättää, mihin ne kirjastorahansa ohjaavat. Erityisesti pienillä paikkakunnilla, mutta myös isoissa kaupungeissa varoille on löytynyt muuta käyttöä.

Huonoa esimerkkiä on näyttänyt muiden muassa Turku, jossa lainaukset lisääntyivät vuosina 1991 - 99 viidenneksellä, mutta kirjastomäärärahat supistuivat 15 prosentilla. Hyväksi malliksi kelpaa puolestaan uljaan kirjastotalon rakentanut Raisio, jonka kaikki tunnusluvut ovat kehittyneet positiiviseen suuntaan.

Myös Salo komeilee niiden kaupunkien joukossa, jotka ovat panostaneet pontevasti kirjastojensa toimintaedellytyksiin. Vahinko vain, että vauraan Nokia-kaupungin tapa rajoittaa kirjastopalvelujen saatavuutta ulkopaikkakuntalaisilta ja maksullisesta yhteistyöstä kieltäytyneiden naapurikuntien asukkailta on kaikkea muuta kuin esimerkillinen.

Yleiseen, yhtäläiseen ja vapaaseen lainausoikeuteen nojaavaa kirjastolaitosta on totuttu pitämään Suomessa arvokkaana kulttuurisena pääomana. Oikeuden valikoiva rajoittaminen horjuttaa koko instituution perustaa yhtä lailla kuin palvelujen suora maksullistaminenkin.