Suomi 1950-kolumni/Veli Junttila
Henry Theel ja kumppanit

Kuka oli 50 vuotta sitten, 1940-1950-lukujen vaihteessa suosituin kotimainen iskelmälaulaja? - Monet viihteentuntijat, kuten Peter von Bagh ja Ilpo Hakasalo Iskelmän kultaisessa kirjassa, todistavat että hän oli Henry Theel, joka oli myös ahkerin levylaulaja.

Theelin tähti oli nousussa 1940-luvun alusta lähtien, jo vuonna 1942 tuli Syyspihlajan alla ja vuonna 1945 Liljankukka. Tänä vuonna voidaan juhlia Köyhän laulajan 50-vuotismuistoa. Theel oli Toivo Kärjen yhtyeen laulusolisti. Hän lauloi ohjelmansa jälkeen yleisön pyynnöstä "mitä vain".

Theel lauloi kansan sydämiin kauniilla tenorillaan, mutta Bagh ja Hakasalo ovat huomanneet, että myös sukunimeä myöten eksoottinen persoonallisuus myi. Hän oli upea ilmestys arjen harmauteen, ei mikään matti meikäläinen Erkki Junkkarisen tapaan, vaan etäinen ja ylväs hahmo "jumalten heimoa".

Melkoinen persoonallisuuden vaihdos oli Pikku-Pirkko, Theelin parodioima puolituhma pikkutyttö, joka pilasi Theelin äänenkin pitkäksi aikaa.

Suomen kansa sai nauttia suosikkinsa esiintymisistä viidettä vuosikymmentä. Hän teki yli 500 levytystä, joista tangoja noin 150.

Olavi Virta oli aloittanut ammattiuransa jo ennen sotia, mutta aivan 1950-luvun alussa hän oli vain yksi monista suosikeista, ei vielä kuningas. Suuri Olavi Virta syntyi mm. Valkovuokkojen ja Metsäkukkien sekä osaltaan Kipparikvartetin siivittämänä.

Sitten alkoi suosion nousu ja valtava levytehtailu - puolentoista sataa levytystä esim. vuosina 1953-1954 ja samalla myös tanssilavojen herruus. Levytyksiä kertyi noin 600, joista tangoja kolmannes.

1950-luvulla elpyi jo ennen sotia alkanut tanssilavakulttuuri. Sotien aikana tanssi yleensä oli ollut kielletty hedelmä; kielto kumottiin vasta 1948. Enimmillään Suomessa oli parisentuhatta tanssilavaa. Tällä hetkellä lavat lasketaan kymmenissä.

Virran kuninkuus jatkui monien skandaalienkin - mm. Ilomantsi 1959 - sävyttämänä 1960-luvun puoliväliin.

Junkkarinen voitti 1950 suuret iskelmä- ja kuplettikuninkuuskilpailut Helsingissä ja ensimmäinen levy oli Yksinäinen harmonikka. Imatran Inkerin ja Hopeahääpäivänä vielä muistamme, sitten seurasi pitkä tauko ennen Ruusuja hopeamaljassa.

Junkkarisen aikoihin tuli tunnetuksi myös Matti Louhivuori ja Vanhan myllyn taru ja Mummon kaappikello. von Bagh ja Hakasalo luonnehtivat osuvasti, että Louhivuori oli "rillumarei-kulttuurin herkkä kieli ja Metsäradion selkäranka".

Varsinaisen rillumalei-kulttuurin ruumiillistumia olivat Reino Helismaa ja Esa Pakarinen ja Jorma Ikävalko. Tämän kulttuurin arvostetuin tuote on tietysti syksyllä 1951 valmistunut elokuva Rovaniemen markkinoilla, jonka - jo aikaisemmin valmistuneen - nimikkoviisun säveltäjä on Toivo Kärki.

Repe Helismaa johtaa ajatuksen Tapio Rautavaaraan, Kulkuri ja joutsen -kaveruspariin, jonka yhteistyö päättyi 1950-luvun alussa.

Rautavaara oli ainutlaatuinen kuin Virtakin. Rautavaara oli myös viimeisiä lavalaulajia ja lavojen hiljentyessä hän lauloi vielä osuuskaupan juhlissa ja harjannostajaisissa.

Iskelmäntuntijat pitävät kevyen musiikin suurena voittona - tunnustuksena, kun Yleisradio julisti loppuvuodesta 1949 iskelmäsävellyskilpailun. Sen yleisöäänestyksen ylivoimainen voittaja oli Kullervo Linnan Kultainen nuoruus. -Mainittuna vuonna alkoi ilmestyä myös "Toivelauluja" -vihkonen, joka kului vuosikymmeniä kansan käsissä.

Naiset iskelmälaulajina olivat harvinaisia puoli vuosisataa sitten. Harmony Sistersejä tai Metro-tyttöjä emme aina muista nimeltä, vain yhtyeenä ja vaikkapa lauluista Ethän minua unhoita ja Hiljainen kylätie.

Musiikki ja kotimainen elokuva olivat 50 vuotta sitten yhtä: Rillumalein ja Köyhän laulajan lisäksi nähtiin ja kuultiin Orpopojan valssi, Tytön huivi, Hallin Janne, Härmästä poikia kymmenen, Kaunis Veera, Laulajapoikia, Tukkijoella, Kesäillan valssi...

Hella Wuolijoen ankean kauden jälkeen kevyt musiikki hiipi vähitellen yleisradioon. Kaksinaismoraali oli vallalla, esimerkiksi MMM-sarjan ensimmäiset vuosikirjat on huono ajan kuva; ne eivät puhu "kansanmusiikista" mitään.

Myös säveltäjä Eino Linnala tuomitsi niin kansanomaisen duurin kuin mollinkin jyrkästi musiikkiopissaan (1952). Linnalan mukaan duuri on pahimmillaan "arkisen pintapuolinen" ja molli "imelän hempeilevä". "Näytteitä ei valitettavasti tarvitse kaukaa etsiä. Viime aikojen iskelmäsävelmät esim. kuuluvat suurelta osin tähän luokkaan".
Kirjoittaja Veli Junttila on Turun Sanomien toimittaja.